Halusin kirjottaa näitä kaikkia asioita mitä olen käsitellyt mielessäni ja muutenkin,että ymmärtäisin paremmin mitä kaikkea mun pään sisällä on liikkunut.

Nää kirjotukset on toisaalta hetkellisiä, mut ajattelen näistä tosi vahvasti niin kuin kirjotankin, nää on niin läheltä.

5.11. Tentin jälkeen kirjoittelua

 

Kuinka pitkään mun ajatukset ja mieli mustuu siitä, kun mietin mitä olet tehnyt jonkun toisen tyypin kanssa?

 

Pystyn jotenkuten aattelemaan meidät ystävinä, tai no, ihan hyvinkin, mut heti kun tulee mieleen että otat esim. suihin toiselta tyypiltä, mulle tulee ihan äärettömän paha olo. En pysty ajattelemaan järkevästi, ja mietin vaan samantien että haluan sut takaisin.

 

Jotenkin just fyysinen tekeminen jonkun muun kanssa satuttaa tosi paljon. Luulin että just se ois ollut se juttu meidän välillä, ja mitä et olis osannut tehdä toisen kanssa.

 

Kolahti vaan tosi pahasti taas kerran, kun kuulin mitä olit puuhaillut. Itse mä sitä kysyin ja halusin tietää. En tiedä onko sitä hyvä kuulla ollenkaan, tuntuu että käännän vaan veistä haavassani ja satutan itseäni lisää. Mutta kuitenkin, niin suuri osa musta tahtoo vielä yrittää, tai no, ei suuri osa vaan kaikki minussa. Jos mä oisin hyväksyny ton eron ni en kyselisi noista asioista. Mut etsin susta joka ikinen kerta kun oon yhteydessä, sitä jotain pientä mahdollisuutta olla vielä yhdessä.

 

Eilen illalla mä olin vaan yksinkertasesti tosi pettynyt. Mua ei itkettänyt, tuntui että ymmärsin et se juttu on lopullisesti ohi. Otin sängystä toisen peiton pois, laitoin sun ja mun kuvia pois näkyvistä, sun tavaroita kaappiin. Nukuin yön halien nasua. Aamulla kun heräsin niin ajattelin taas vain sitä että haluisin olla yhdessä.

 

Musta tuntuu vaan niin lohduttomalta ja ikävältä, et en osaa vieläkään oikein hyväksyä eroa. Tai ei musta tunnu että mun sitä vielä tarvis tehdä. Tai tarvii, mutta ei ole väärin jos nyt vielä en ole onnistunut siinä.

 

En oikein tiedä mitä haluan jatkolta. Mun unelma elää sun kanssa, on vielä olemassa. Mut en halua roikkua sussa mitenkään. Haluisin pystyä olemaan niin, että olen muuttunut ja korjannut itsestäni ongelmani, sen todellakin teen, olla itsevarma ja itsekseni pärjäävä. Ja itseeni tyytyväinen.

 

Tarkemmin kun aattelen, ni en mä muuta tahdo, kuin olal nyt seuraavaksi itseeni tyytyväinen. En todellakaan ole sitä, koska ihan hirviömäisesti käyttäydyin sua kohtaan. Ja menetin sen tärkeimmän ihmisen omilla teoillani ja tekemättömyydelläni parin viime vuoden aikana.

 

On tosi hyvä, että nyt viimeinkin oon oivaltanu eräät asiat itsessäni. Tosi typerää että siihen meni näin kauan, ja se vaati tän tilanteen. Mutta musta tulee parempi ihminen tän kaiken jälkeen. Vahvempi, ja tulen toimeen itseni kanssa.

 

Parasta mulle taitaakin nyt olla, että et halua enää olla mun kanssa, koska tää on mulle niin tärkeä kasvun paikka. Suhdetta häiritsee tosi paljon, jos toisella on joskus hankaluuksia itsensä kanssa. vaan tarvii siihen jonkun toisen tukea. Jos on suuria ongelmia pitää itsestään, vääristää se suhdetta toisiinkin ihmisiin, suhteista tulee kieroutuneita ja vääristyneitä.

 

Ehkäpä juuri tuo on se syy miksi mun ja sun suhde oli niin suurissa vaikeuksissa silloin tällöin. Ei nuo ongelmat olleet aina läsnä, mutta vaikeuksia niistä varmasti seurasi, kun en osannut suhtautua normaalisti joihinki tilanteisiin.

 

Ääh, pitää lopettaa, tenttiaika päättyy.

 

6.11. Aamu.

 

Aamut tuntuu kaikkein vaikeimmilta. Kun vielä oltiin yhdessä niin musta tuntu aina aamusin varmimmalta, että ollaan tarkoitetut yhteen.

 

On monia hetkiä, ja pitkiä jaksoja näin päivisin, kun musta tuntuu et oon hyväksyny että ollaan erottu. Musta ei tunnu edes niin hirveältä ajatella että olet jonkun toisen kanssa. Mutta aamuisin mulle tulee mieleen kaikkia ikäviä ajatuksia ja se äärettömän mustasukkanen tunne, ja halu olla taas yhdessä.

 

Eilen oli hyvä päivä. Ja se oli ensimmäinen kun aloin hyväksyä eron, vähän väärin tuossa aikasemmin kirjotin et päivisin ois helpompaa, kyse on vaan tosta yhdestä päivästä, ja siinäkin oli heikkoja hetkiä.

 

Auttoi tosi paljon et tein tästä sängystä yhden ihmisen sängyn, jotenkin tajuan niin paljon selkeemmin, että olen yksin. Ja että laitoin sun kuvia ja meihin liittyneitä esineitä sivuun, ni ymmärtää et on oikeesti vaan minä, eikä enää meitä.

 

Muutos aikasempaan on oikeesti ihan älyttömän suuri, kun viimesen vajaan neljän vuoden ajan on kuitenkin toinen ollut aina jollain tapaa läsnä, ja vaikka ei olla aina oltu niin rakastuneita ja jatkuvasti yhdessä, niin toinen on kuitenkin ollut aina ajatuksissa alitajuisesti mukana. Viimesenä vajaana neljänä vuotena on aina ollut me, eikä minä.

 

En tiedä oivalsinko mä eilen mitää elämää suurempaa missään vaiheessa, kun kerta tuntui hyvältä. Ehkä se hyvä tunne tuli siitä kun näin taas ihmisiä, oli tekemistä, ja tuli suunniteltua jotain tulevaakin. Ja auttoi ne toissapäiväiset jutut, että järjesteli täällä jotain. Ja se kun olit harrastanut jo seksiä toisen kanssa, auttoi ymmärtämään niin paljon paremmin että se on oikeasti ohi.

 

Ei ole henkisen hyvinvoinnin kannalta kaikista paras kysyä et ootko jo harrastanu seksiä, ja miten. Toivoin vaan kuulevani että et olisi ollut harrastanut, koska sitten mä oisin vielä ollut mahdollisuus sulle. Mutta kun sulla toimii jo fyysinenki puoli toisen kanssa ni se kertoo jo kaiken meidän mahdollisesta suhteesta.

 

Musta tuntuu et jään vähän jumiin ajatuksissani kun mulle tulee mieleen et sulla on jo seksielämääkin. Mun pitäis miettiä enemmän omia asioitani, eikä noista ajatuksista sinusta jonkun toisen kanssa, tule oikeastaan mitään rakentavaa tai mun tilannetta helpottavaa mieleen. Niistä tulee vaan niin voimakkaita tunnereaktioita mulle, et e oikeen saa ajateltua muuta.

 

Mä ajattelen niin, että asiat pitää kohdata ja hyväksyä. Mitkään ongelmat ei ikinä ratkea unohtamalla tai siirtämällä niitä syrjään, sen mä olen oppinut!!! Tilanteet joista tulee mahdollisesti hankalia hetkiä tai vaikeita ajatuksia, pitää kuitenki käydä läpi niiden ihmisten kanssa joita se tilanne koskee, puhumalla, kirjoittamalla, tai ihan millä keinolla, vaikka ”ammattilaisen” avulla, kunhan ne vaikeat asiat tulee oikeasti käsiteltyä.

 

Oon oppinut niin karvaasti että ikäviä asioita ei koksaan pidä enää vaan jättää taakseen, koska ne ongelmat palaa uudestaan jos niitä ei käsitellä. Liian helposti hyvinä hetkinä tuli vähäteltyä niitä vaikeuksia mitä aiemmin oli, ja niinhän siinä sitten kävi, että vaikeimpina hetkinä ne ongelmat palasi moninkertasina. Sitä virhettä en enää koskaan halua tehdä.

 

Pitää kuitenkin varmaan erottaa, et mille ikäville tilanteille mä oikeasti voin mitään. Vaikeat ajatukset susta jonkun toisen kanssa on mulle ongelma, mut voinko mä oikeesti sille nyt muuta kuin selvittää mistä se huono olo mikä mulle siitä tulee, johtuu? Ja musta tuntuu et oon jo ihan hyvin sen ymmärtänytkin, voinko mä siis tehdä enempää ton asian suhteen? Onko kyse jatkossa tosta ongelmasta selviämisessä, että vaan hyväksyn sen asian? Auttaako hyväksymistä että ajattelen asiaa?

 

Multa alkaa loppumaan aika, pitää mennä kouluun. Oli niin monta asiaa mistä piti kirjottaa, mut meni nyt tätä rataa, ihan hyvä näinkin, ja oli tossa paljon muutakin ku et olit toisen kanssa, mut vielä oon aika jumissa sen ajatuksen kanssa.

 

Mun piti kirjottaa seuraavista jutuista: Mistä se hyvä tunne, mikä tässä mun uudessa elämäntilanteessa tulee, johtuu oikeen, mistä osasista se koostuu, miten siitä saa kestävää?

 

Oli oikeestaan tosi tärkeätä kun kirjoitti tosta et ongelmia ei pidä unohtaa. Mulla on ollut tässä hyviäkin hetkiä, mutta muistanhan mä myös että mulla on isoja asioita käsiteltävänä itsessäni? Etten vaan lakaise vaikeita asioita maton alle kun menee hyvin? Etten sitten huomaa että ne asiat jää käsittelemättä ja tulevat esiin? Oon niin päättänyt nyt hoitaa itseni kuntoon.

 

Mutta enhän mä hyvinäkään hetkinä unohda, että löin sua, mulle tärkeitnä ihmistä, satutin mun lähimmäistä. Enhän mä unohda, et mun pitää oikeesti hoitaa itseni kuntoon, muistanhan että mulla on käsittelemättömiä ongelmia itsessäni, eikä niitä pidä vähätellä!!

 

Ikävää, et on mentävä, mut muuten myöhästyn, jatkan myöhemmin sitten taas.

 

6.11. Ennen nukkumaanmenoa

Vaikka koulussa oli ihan mukavaa, olin kuitenki koko päivän jotenkin niin surullinen. Tai mietin kovast, että miten voin olla onnellinen. Mistä se onni tulee? Kuinka pystyy nauttimaan kaikista pienistä asioista kun tuntuu, että se kaikista suurin asia, se kaikista tärkein, eli S on poissa.

 

Vai onko S se suurin? Mikä oikeasti on muuttunut? Arki on periaatteessa ihan täysin samanlaista ku mitä se on ollut tähänkin asti. Paitsi että kaikki tuntuu olevan ihan eri tavalla. Miks musta joetnkin tuntuu, että pohja on pudonnut pois, vaikka mikään ei kuitenkaan sitten ole käytännön asioissa vaihtunut?

Mun elämässä on aina ollut tärkeetä et tietää jotain hyvää olevan tulossa. Ihan hyvin jaksaa kaikenlaista ikävää, kun on jotain mukavaa mitä odottaa. Nyt tuntuu että on tosi tyhjän päällä siinä mielessä, että on vain jotain yksittäisiä tilanteita mitä on tiedossa, kun taas haluisin että on se jatkuvuus mihin voi aina luottaa.

Toisaalta, kyllähän mä tiedän et kaikenlaista hauskaa on aina luvassa ja tulossa, mut se ei ole mun hallinnassa mitenkään kunnolla, eli oikeestaan vaik kaikenlaisia hauskoja juttuja tietää tulevan, ei kuitenkaan se ole sillä tavalla jatkuvaa, et siihen vois luottaa, että sitä hauskaa saa kun haluaa tai tarvitsee. S oli mulle aina valmiina, kun vaan tarvitsin.

Mua inhottaa hirveästi sellaset tianteet, että itse haluaisi tehdä kaikenlaista, olla ihmisten ilmoilla jossain, ja sitten ei saakkaan ketään lähtemään mihinkään, ja pahimmas tapauksessa en saa ees mitään yhteyttä kehenkään, vaan olen ihan yksin. Noi tilanteet mua pelottaa tosi paljon.

Mä tavallaan tarvitsen parisuhdetta just noihin tilanteisiin, ja noi tilanteet on varmasti yksi syy miksi ihmiset tahtoo olla parisuhteessa, ettei tarvitse koskaan tuntea että ois ihan yksin.

Pitäiskö mun kestää tollasia tilanteita jotenki paremmin? Ehkä se et haluaa parisuhteen tollastenkin syiden takia, et ei tule tuota vaikeaa tunnetta, on vähän huono juttu, koska ei toisaalta pitäis olla tola tavalla riippuvainen toisesta.

Onko se riippuvaisuutta, vääristääkö se suhdetta? Mä en ole siinä mielessä seuraihminen, et tekisin niin mielelläni juttuja isossa porukassa, paljon mielummin oon kahdestaan jonkun kanssa, koska siinä voi jotenkin nini paljon helpommin olla oma itsensä, ja jutella oikeasti asioista. Ehkä siinä on sekin hyvä, että tietää ettei jää ulkopuoliseksi, se on musta aika ikävän tuntusta, jos sellai jää. Sitä kai pelkäänki jonkun verran, tai paljonkin?

Mistä se johtuu, et ulkopuoliseksi jääminen pelottaa? Miks musta tuntuu et mulle käy niin melko usein jos on mulle uusia ihmisiä ja joku tilanne? Onko siinä jostain itseään toteuttavasta ennustuksesta kyse? Mietinkö liikaa jotain tärkeetä sanottavaa, ja sit en saa sanotuksi mitään hauskaa? Miksi niin usein musta tuntuu et ihmiset eii halua olla mun seurassa? Tai miksi ne ei hakeudu mun seuraan?

Oonko mä oikeesti kuinka tylsä? Onko mun jutut pelkästään vakavia? Pitäskö mun yrittää vaan heittää jotain tyhmää läppää, vaikka väkisin?

No kyllä joskus ihmiset hakeutuu mun seuraan, ja sanon mä joskus jotain hauskaakin. Ehkä mä oon vaan ihan liian kiinnostunut siitä mitä ihmiset aattelee asioista, että jään miettimään niitä liikaa, enkä keskity sellaseen hauskaan mitä voisi sanoa, tai sellai siihen tilanteeseen.

Ja oon ihan liian kiinnostunut siitä mitä ihmiset ajattelee minusta. Koska nehän on mulle vieraita ihmisiä yleensä, ja ne ei tiedä musta mitään. On ihan mun asia miten elän ja mitä teen, se et sanon jotain ihan mitä vaan, on kuitenki aika sama.

Kuitenki tahtoisin et musta pidetään. Ja haluisin uusia ystäviä, ihmisä mun elämään ja siksi kai koitan olla sillä tavalla et oisin kiinnostava, tai jotain.

Mut tuleeko ihmisiä muka elämään siten että on vaan kiinnostava? Kuinka usein joku tulee juttelee mulle siks et oon niin kiinnostava? Oikeasti mä ajattelen et kyllä tulisi, jos oisin kiinnostava, mut eipä ole tähänkään asti tullut jutteleen. Ehkä mun pitää hieman hioa mun taktiikkaa. Uskon et jos ihminen on tosi hauska, niin silloin siitä tolleen kiinnostutaan et mennään jutteleen, mut ei muuten.

 

Ei ole mitään syytä olla mitään muuta kuin mitä on. Täytyy olla aito ja oma itsensä. Siinä mulla on tekemistä että muistan tuon kun olen ihmisten seurassa, ei mun pidä koskaan olla muuta kuin oma itseni miellyttääkseni muita, ja jos en miellytä omana itsenäni niin se ei ole sen arvoista.

 

Muiden mielipiteillä minusta, on ollut ja on edelleen mun itsetunnon kannalta ihan liian suuri merkitys.

 

En kuitenkaan halua olla muuta kuin itseni. Omasta mielestäni olen iloinen, elämästä nauttimaan pyrkivä, reipas. Tiedän mikä on hauskaa ja tykkään olla hauskassa seurassa. Noi on asioita mitkä viehättää ihmisiä, eikä mun tarvi oikeesti esittää mitään koska se todellinen minä on oikeesti tarpeeks kiinnostava, tai sellanen että ihmiset kyllä viihtyy seurassa jos ovat samanlaisia.

 

Ehkä haluisin itsekkin olla tosi hauska, mut toisaalta mun tarvitsis varmaankin myöntää itselleni, tai antaa itselleni lupa olla yrittämättä väkisin hauska. Ei mun tarvi väkisin sanoa mitään jos mulla ei ole mitään sanottavaa.

 

Olen hyvä kuuntelemaan ja huomioin muita. Olen kiinnostunut siitä miten ihmiset ajattelee asioista. Olen syvällinen, tykkään pohdiskella asioita. Mussa ei ole mitään perustavanlaatusta olevaa vikaa, ei todellakaan, oon hyvä tälläisenä kuin olen, miksi mun pitäis vieraille ihmisille olla jotain muuta kuin mitä olen.

 

Mun pitää hyväksyä itseni paremmpin tälläisenä kuin oon. Mun pitää oppia tajuamaan että se miltä näytän ulospäin, et kenen seurassa olen ja juttelen, se miltä mä vaikutan, on oikeesti ihan yksi ja sama. Tärkeintä on aina olla itse tyytyväinen, enkä koskaan ole ollut tyytyväinen siihen kun oon hakenut hyväksyntää sille mitlä ihan pelkästään ulkoisesti vaikutan. Se ei vie mua mihinkään.

 

Ulkoisten juttujen perusteella ei voi tuntea toista. Vaan sillä on väliä, että kun ihmiset oikeasti tuntee, ja sitten pitävät, vain silloin ihmisten mielipiteillä on väliä! Ja vain silloin on tärkeää huomioida toisia enemmän!

 

7.11. Aamu.

 

Aamuisin on aina hankalaa. Mä oon nyt monena yönä nähnyt untakin S:sta, eikä ne ole olleen niin kovin mukavia unia, S on ollut niissä unissa jonkun toisen kanssa.

 

Aamusin tää sänky tuntuu niin tyhjältä. Mun vieressä on viimesen reilun kolmen vuoden ajan ollut tilaa aina S:lle, siinä on aina ollut paikka S:lle. Nytkin nukuin yöni vaan ”omalla” puolellani sänkyä, tässä oikealla, koska en halua mennä S:n puolelle, en oikein ole osannut.

 

Vaikka jotenkin on niin ikävät ajatukset mielessä ja tahtoisin niin S:n takaisin, ni kyllä mä olen sen ymmärtänyt, ettei niin tule käymään. Hetkellisesti sitä vaan hyvän olon hetkinä helposti käy ajatteleen niin, että kyllä S sittenkin vielä haluaa, kunhan saan itseni korjattua ja niin edelleen.

 

Tiedän et toi ajattelu on tosi tyhmää, koska ehkä se vaan pitkittää mun ylitsepääsemistä. Jatkuvasti S menee lähemmäs muita ihmisiä, tai no, lähemmäs sitä ihastustaan, ja kauemmas minusta.

 

On hetkiä, jolloin mulla menee omastakin mielestä tosi mukavasti ja vahvasti, ja saan ajateltua/käsiteltyä omia asioitani, mutta sitten taas on hetkiä, jolloin on tosi haikea olo, ja jään aika vahvasti ajatuksissani kiinni S:aan. Ajatukset pyörii aika pienesti sen ympärillä, että miksi meni tää kaikki näin, voisko sittenki olla vielä yhdessä, ja sit jään helposti jumiin mustasukkasuuteen.

 

Ei oikeen tiedä, tai tiedän, että asiat ei oikeesti vaan menneet näin, vaan parisuhteessa on aina kaikki seurausta siitä miten ja mitä ihmiset tekee missäkin vaiheessa. Niinku luennolla sanottiin, ihminen helposti pakoilee vastuutaan ja tottuu ajattelemaan että asiat vaan meni niin, niin siinä kävi. Ulkoistetaan syitä, että ”kasvettiin erillemme”, ”oltiin liian erilaisia”, ”tuli kolmas osapuoli”, ei nähdä sitä, että kaikki tuo on kuitenkin ihan itsestäkin kiinni.

 

Minä en pakoile vastuutani. Tiedän että ne ongelmat mun ja S:n suhteessa johtui aika paljon minusta, varsinkin suhteen jatkuvuuden kannalta S teki melkein kaikki asiat oikein, ja minä väärin.

 

Se, etten kunnolla kohdannut ongelmia kun niitä tuli, että en huomioinut ja arvostanut joskus paljoakaan, vaan väheksyin, että en puhunut asioista vaan pidin sisälläni, nuo oli niitä syitä miksi mä olen tosi harmissani tästä kaikesta, koska tuntuu että tein niin paljon väärin. Oli vaan niin paljon helpompaa hyvinä hetkinä unohtaa ne hankalat asiat ja välttää niitä.

 

Musta tuntuu että tuossa oli yksi iso syy miksi lopultakin suhde päättyi. En kohdannut ongelmia. Esimerkiksi se kun S kävi täällä yhtenä viikonloppuna ja olisin halunnut jutella meidän suhteesta, kuinka ikävältä tuntuu kun ei olla kunnolla oltu yhteyksissä, niin olin vaan mielummin hiljaa. Muistan niin hyvin tuon tilanteen, katsottiin vaan elokuvia ja oltiin hiljaa.

 

Ajattelen siinä niin tyhmästi, että en halunnut pilata meidän harvaa yhdessäolohetkeä, joka tuntu tosi mukavalta, juttelemalla vaikeista asioista. Ja pelotti vähän kun ei ihan parhaiten aina heti ymmärretty toisiamme, et tulisko siitä juttelustakin paha mieli meille molemmille. Jotenkin inhottavasti ajattelin, että ”no ollaan tässä nyt vaan, ei siitä juttelusta tulis nyt mitään kun ei arkenakaan olla juteltu” Kuinka tyhmältä tuo nyt kuulostaakaan.

 

Ja tuntuu tosi pahalta. Liian helposti laski sen varaan, että ollaanhan me vielä pitkään yhdessä, ja pian asutaankin taas saman katon alla, ”kyllä se siitä”. Miten muuten muka meidän juttelu ja henkinen yhteys olisi lähtenyt toimimaan, kuin puhumalla siitä. Juuri nuo tilanteet ajoi meitä oikeasti niin kauas toisistamme.

 

Jos olisin alkanut juttelemaan, olisi moni asia tuntunut hetken inhottavuuden jälkeen taas paljon paremmalta. Ja jos me oltaisiin saatu tuo yhteydenpito-ongelma korjattua, tai edes sillä hetkellä juteltu asiasta kunnolla, niin meidän suhde olisi voinut taas niin paljon paremmin. En enää koskaan halua toistaa noin hirveitä virheitä enää uudestaan, yksi pilattu parisuhde riittää, yksi Oikea karkotettuna on jo tarpeeksi.

 

Ei tietenkään miedän suhteessa ollut kyse tosta yhdestä tilanteesta, mutta noita samanlaisia tilanteita on niin monia mielessä, ja jotenkin mun ajatukset tällä hetkellä kulminoituu tuohon yhteen tilanteeseen. Koskaan en halua enää noin käyttäytyä, oon oppinut ja viimeinki herännyt. Tyhmää että tuonkin tajuamista varten piti kaiken olla mun ja S:n kannalta jo liian myöhästä. Ainakin jatkossa on parempi ihminen.

 

Toissapäivänen luento sai ajattelemaan asioita. Siellä sanottiin just et ihminen helposti uskoo omia tarinoitaan suojellakseen itseään. ”Omiin tarinoihin uskominen” sai mut miettimään, et kuinka realistisesti mä näen nämä asiat. Johtuiko meidän ero kuinka pitkälle mistäkin syystä? Onko kuinka paljon asioita, mitä en ole edes ymmärtänyt?

 

Kyllä mä tiedän että mun ja S:n suhteesta, olisi vielä puuttunut muutama tärkeä asia ton asioista puhumisen lisäksi, en ole unohtanut, enkä koskaan unohda, että löin S:aa. Mun ja S:n suhteesta puuttui se että olisin hakenut apua tohon ongelmaan! Puuttui se, että taas kerran jätin kohtaamatta ongelmani.

 

Se, että nyt kohtaan ongelmani, on mun itseni kannalta parasta mahdollista. Ja se on sitä myös kaikkien muidenki ihmisten kannalta, jotka on tekemisissä enemmän mun elämässä, ihan ehdottomasti.

 

Mutta tajusin ihan muutama hetki sitten, että vaikka mä nyt oikeasti olen tajunnut näitä tärkeitä asioita itsessäni, ja vaikka mä hoidanki itsestäni paremmaksi kaikki ongelmat mitkä mun ja S:n suhteessa oli, ei se tuo S:aa takasin. S ei yksinkertasesti halua enää yrittää mun kanssa, vaikka muutankin itsestäni ne asiat mitä olen tajunnut, ei S näe mua sillä tavalla muuttuneena, että haluaisi enää yrittää.

 

Tavallaan tuo nyt on ihan itsestään selvää, niinku moni muukin asia mitä oon nyt tajunnut, mutta oivalsin sen oikeasti vasta äsken. S haluaa nyt tehdä kaikkia juttuja mitä ei mun kanssa saanut aikaiseksi tehtyä, ja varmaan jonkun verran on kaikkea sellasta, et S pitää kaikkia eri juttuja mitä nyt on, ja mitä ei mun kanssa ollut, tosi mielenkiintosina.

 

Ja sellai liikaakin korostuu ne asiat mitkä aiemmin oli ”väärin”, samoin ku nyt etsii toisesta niitä asioita mitä toisessa ei ollut. Ehkä se menee vielä ohi, tai varmaan meneekin, pitä vaan huomata et siinä vanhassa elämässä oli kaikki ne hyvätkin asiat, eikä vaan niitä huonoja. Tai voihan olla, ja on todennäköstäkin, et S löytää ne uudet asiat mistä nauttia, ja ”jää” sille tielle.

 

Mutta, on ihan sama miten hyväksi ihmiseksi mä muutun, ja ihan sama kuinka hyvin korjaan itseäni, S ei sen takia halua mua takasin. Vaikka S ei sanonut mulle, että mistä muista syistä kuin näistä asioista mistä oon paljon kirjottanu, meidän ongelmat ja suhteen päättyminen oikeen johtu, ni ei kyse ollut vaan niistä, että S halusi erota.

 

Mun ja S:n suhteesta puuttui paljon muutakin, jännitystä, ihastusta, hauskanpitoa, ei ollut vaan sitä etten huomioinut tarpeeksi tai kohdannut ongelmiani. Eikä se riitä et musta tulee parempi ihminen, ei se saa S:aa haluamaan yhtään mitään.

 

Toisaalta tietää, että kun toista ei pidä itsestäänselvänä, myös arki muuttuu. Ja vaikka nyt lopultakin on ymmärtänyt S:n todellisen merkityksen mulle, ymmärrän tosi hyvin ettei S enää haluais kokeilla, koska S on yrittänyt aikasemmin ja saanut pettyä tosi raskaasti.

 

Mutta jotenkin on tosi hyvä asia, et tajuan ton, ymmärrän taas paremmin mitä jatkossa tapahtuu. Eikä mulla tarvitse olla mitään paineita siitä, että ”parannun” kun ymmärrän ettei se muuta mun ja S:n välejä tästä mihinkään. Ei ole mitään palkkiota, joska jossain vaiheessa saisin, että S taas haluaisi.

 

Teen asioita itseäni varten, ja tärkeintä on että mulla on hyvä olla, pitkällä tähtäimellä. Mulla on parasta olla, kun tiedän että olen hyvä ihminen. En ole lähelläkään sitä mitä haluisin olla, mutta oon menossa sitä kohti. Mulla on heikkouksia ja vikoja joita olen koko ajan korjaamassa, ihan hyvä musta vielä tulee.

 

8.11. Ennen nukkumaanmenoa

 

Tuntuu, että viikossa on ehtinyt elää ihan koko tunteiden kirjon läpi moneen kertaan. Ja tää sama vaan jatkuu samaa vuoristoratamaista kulkuaan, tässä elää sellasta jatkuvaa tunteiden vaihtelua. Haluun vaan et mulla on hyvä olla, ja et korjaan itseni kunoot, ni mulla on tulevaisuudessaki hyvä olla.

 

Tänään S kävi hakemassa tavaroitaan, ja täällä on taas miljoona kertaa oudompaa olla. On taas niin raadollisempaa nähdä ja tajuta, et se on todellakin taas ohi. Täältä ihan sisustuksellisestikkin puuttuu nyt jotain mitä eilen vielä oli, S:n tavaroita lähti niin paljon, että tuntuu kuin S ois lähtenyt ihan lopullisesti. Vaikka S oli oikeasti mennyt jo monta viikkoa sitten.

 

Kuitenki mulle tuli S:n näkemisestä tosi hyvä mieli, vaik aluks se olikin jotenkin hankalaa. Tuli taas niitä kaikkia ajatuksia hetkeks mieleen, tai ei oikeestaan ees alitajuntaan, vaan sellai tuntu vaan hankalalta.

Hyvä mieli mulle tuli siitä, et S perui jonkun verran eilisiä kiukutteluja, että ei oikeest kaikki nyt niin huonosti ollut. Tai siis, ettei ollut niin ettei meillä olisi ollut suhteessa hauskaa ja mukavaa.

 

Ja hyvä mieli tuli myös siitä, et S sanoi et on ajatellut välillä, että mitä jos olisi vielä yhdessä.

 

En tietosesti tarrannut kiinni tohon, mut kai mä jotenkin alitajusesti tarrasin kiinni, koska jotenkin musta tuntuu niin levolliselta nyt. Vaikka ihan samaan hengenvetoon S puhui, että haluaa pitää muhun etäisyyttä, ja aikasemmin S oli sanonut että muistaa meidän suhteesta lähinnä huonoja asioita, si silti tuntu hyvältä kuulla tuosta. Tuli sellanen tunne, et tää kaikki ei ollut yhtään niin helppoa S:lle kuin miltä musta on tuntunut.

 

Mutta jatkossa me tullaan olemaan entistä vähemmän yhteyksissä, eli taas S menee musta kauemmas.

 

Mikään ei oikeasti ole muuttunut, me ei olla yhtään sen lähempänä yhdessäoloa, ehkä vaan päinvastoin kun ei olla jatkossa enää niin paljon tekemisissä. Hämäävintä koko S:n käynnissä oli et vaik ajattelee loogisesti ihan kaikkea mitä S sanoi, teki ja oli, S on siis tosiaanki tykännyt erosta ja haluaa jatkossa ehottomasti pitää kiinni niistä asioista, ni silti tuli itelle sellanen olo, että ehkä sittenki. Vaikka oikeesti mikään ei tota sellai tue!

 

On tosi tyhmää saada tämä tunne. Mulla on ollut se olo, et hyväksyn tän eron ja on mulle tosi hyväksi tämä kaikki, mut rehellisesti sanottuna, kaikesta huolimatta mulle tuli jotenki vahva tunne että se vois sittenki vielä onnistua.

 

On varmaan aika selkeää miks tunnen näin. Musta tuntui niin hyvältä nähdä S:aa, ihan sama mitä S olis tehnyt tai sanonut, oisin silti ajatellut näin. Tuntui hyvältä koskettaa, pitää kädestä, jutella ja käydä kävelyllä. Ymmärrän pelkän kohteliaisuuden ihan väärin. Mulle tuli niin kaikki mukavat asiat mieleen, ja tulkitsin vaan kaiken ihan väärin. Tämä on tosi typerää.

 

Onneks viikonloppuna on paljon ohjelmaa ja tekemistä luvassa. :)