17. – 18.11. Yöllä.

(sanoin näistä asioista jo osan tekstiviesteissä, mutta nämä kirjotin jo viime yönä)

Oon tosi pahoillani, että sun tarvitsi pettyä muhun niin paljon.

Mua ei harmita, että en ole kertonut sulle tuosta, koska mun mielestä se, että tiesit siitä, ei hyödyttäny oikeesti ketään. Kenenkään oloa se ei parantanut, se ei muuta muuta kuin että jäi paha mieli.

Tai harmittaa mua etten kertonut, koska arvostat niin paljon rehellisyyttä, mikä on tietenki oikein. Mutta musta tuntuu toisaalta, että myös sä olet ollut epärehellinen, lokakuun alusta lähtien aloit jo päättämään että meidän suhde oli päättynyt, etkä kertonut siitä mulle oikein mitään.

Se mitä tapahtu sinä iltana, kummitteli mun mielessä tosi pitkään, niin pitkään ja niin paljon. Ja se näkyi lopulta siinäkin etten voinut olla R:n kanssa missään tekemisissä sen jälkeen. Mulla on periaatteeni, enkä ikinä halua pettää. En oikeesti usko itsekkään mitä tein, oon tosta itselleni vihainen ja pettynyt.

Musta tuntuu pahalta että ajattelet että en ois ollut sulle rehellinen. Se suurin paha mitä siinä tapahtu, oli mun mielestä se että ihastuin toiseen, ja enemmän kuin pussailu ja muu, musta tuntui pahimmalta käsi kädessä käveleminen. En tiedä oonko kuinka outo, mutta mulle noi tunneasiat oikeesti merkitsee enemmän, ja niistä mä puhuin sulle! En ole ollut epärehellinen tuosta asiasta, koska oon kertonut sen mikä oli kaikista vaikein asia kertoa, kerroin senkin mikä oli kaikista pahimman tuntuista, käsi kädessä kävely.

Sanot että ainoa asia mitä vaadit multa oli rehellisyys, ja että sitäkään ei ollut. Se on ihan liioittelua koska mä kerroin sulle tosta!

Mutta oikeesti, tuokin kerta meni niin, että pussailtiin, mutta enempään en vaan yksinkertasesti pystynyt. En ole koskaan pystynytkään, sä olet ainoa kenen kanssa olen pystynyt. Kesällä oli seksiä sen L:n kanssa lahdessa, mutta sekin kertoi mulle niin paljon, sä olet ainoa kenen kanssa pystyn. En ole sanonut tästä sulle, koska ei ole kovin miehekästä, mutta siellä lahdessakin kävi niin, että mulla ei vaan meinannut seisoa, ja se päättyi siihen kun mulla vaan veltostu, ajattelin sua.

En tiedä mitä R on siitä kesästä kertonut sulle, mut kyllä mä siihen olin ihastunut, niin kuin kerroinkin. Musta tuntuu että tuo oli se pahin asia, ja siitä olen ollut sulle täysin rehellinen. Pahinta mulle oli että kävelin käsi kädessä jonkun kanssa johon olin ihastunut, ja se et ollut sinä. Koko sen illan mietin koko ajan, että teen väärin. Mä en halunnut loukata sua.

Olisi pitänyt kertoa. Anteeksi. Musta tuntuu vaan niin pahalta, jos musta tuntuu et jokin asia satuttaa sua. Oot ollut mulle se prinsessa vaaleanpunaisessa mekossa, ja en halua sulle mitään pahaa.

Muistan kuinka kerroit myöhemmin, että pussailit siellä saman isosbileissä saman kesän alussa. Silloin melkein kerroin sulle tuosta mitä minä tein, se oli niin lähellä, muistan kun istuttiin sun luona saunassa ja olin jo avaamassa suutani, mutta sanoitkin että mennään takasin lauteille. Se jäi koska en halunnut että kummallakaan on meinneistä, taakse jääneistä asioista paha mieli. Ja sitä mukaa se kynnys kasvoi aina, ja lopulta se jäi koska sillä ei ollut mun mielestä enää merkitystä, tiesit jo siitä pahimmasta.

Sä olit silloin Maltalla, ja mä olin sulle tosi mustasukkanen siitä yhdestä isostyypistä, en halua tässä sanoa nimeä, mut tiedät kuitenkin kenestä. Se laitto sulle sydämmenmuotosia kortteja joista et halunnu ensin kertoa, olin ihan mustasukkanen. Olin mustasukkanen kaikista niistä rikkaista ja hauskoista tyypeistä mitä siellä maltalla oli sun kanssa, sen yhden kanssa kävit rannalla kävelyillä iltasin ja kun sillon kerran soitin keskellä yötä ni olit tupakalla sen kanssa. Musta tuntu tosi vaikeelta se välimatka ja kuvittelin että meidän suhde oli vaikeuksissa, helposti sain sit lohtua lähempää.

Tavallaan tuossa on paljon yhtäläisyyksiä siihen mitä meillä oli lokakuun puolivälissä: sun mielestä ei mennyt vahvasti, ihastuit toiseen, ja aloit säätämään sen kanssa. Susta ei tuntunutkaan pahalta, ja kaikkien (osin kuviteltujen ja väärinkäsitystenkin sävyttämien) ongelmien keskellä päätitkin hyljätä vanhan. Mä tein tuossa tilanteessa ihan toisin, opin siitä että mulle tuli tosi paha olo, eikä sua saa satuttaa.

Muistan nyt niin hyvin miten pahalta musta tuntui tuo. Ja juttelin siitä R:llekin silloin paljon, ennen kuin en voinut nähdä koko ihmistä kun niistä asioista tuli niin paha mieli.

Mulle on tullut se sama paha olo, kun olen kuvitellut millaista olisi nyt pitää hauskaa "sillä tavalla" jonkun muun kanssa. Musta tuntuis niin voimakkaasti, että pettäisin sua. En pystyis siihen, koska mun tunteet on nyt niin voimakkaat sua kohtaan.

Mä oikeesti rakastan sua ihan älyttömän paljon, enkä voisi ihan rehellisesti sanottuna kuvitella, että edes pussailisin kenenkään muun kanssa. Hetkittäin oon tässä viimesten viikkojen aikana kuvitellut, että voisin jotain fyysista harrastaa jonkun kanssa, mut hetki hetkeltä mun tunteet sua kohtaan on vahvemmat ja selkeemmät, oot hyvä mulle ja tiedän että oisin sitä sulle, tekisin sut onnelliseksi.

Meinasin kirjoittaa seuraavaks että en ole kertonut sulle aina kaikkea, mutta ei se pidä paikkaansa. Tiesit jo tosta illasta kaikkein pahimman. Jätin kertomatta, koska jotenkin ajattelin että se suojelis sua. Oot ollut mulle vajaan neljän vuoden ajan se tärkein ja arvokkain, enkä ole halunnut et mikään satuttaa sua, jos ei tarvitse satuttaa. Niinku kirjotin jo aikasemmin, oot ollut mulle se prinsessa jota ei saa satuttaa turhaan.

Ehkä me ollaan tossa mielessä tosi erilaisia. Mä en ole koskaan tiennyt joistain asioista, jotka liittyy muhun, mutta niiden asioiden tietämisellä ei ole ollut mulle merkitystä, noin mulle on sanottu pienestä pitäen. Tarkotan tietenki mun isää. Jotenkin oon kai oppinut, että sillä ei ole merkitystä mitä kaikkea siihen liittyy, kun ei se muuta mitään. Oon pahoillani etten ole ymmärtänyt tuota aikasemmin.

Mua harmittaa tosi paljon, että oon omasta mielestäni suojellut sua, halunnut vaan hyvää, mutta sä ajattelet tosta ihan päinvastoin, että jotain tosi väärää ois tapahtunut. Ja varsinki nyt, koet sen tosi pahana asiana meidän suhteen jatkon kannalta.

Ne asiat mitä tapahtu, kerto mulle vaan siitä kuinka tärkeä olit mulle sillon. Se kaikki tapahtu silloin oikeesti vaan yhtenä iltana, eikä koskaan myöhemmin, se yks ilta ei muuta sitä mitä kaikkea ihanaa meillä oli yhdessä ennen sitä iltaa, ja sen illan jälkeen.

Kadun sitä iltaa. Se opetti mulle kuitenkin niin paljon susta. Se tuntui niin äärettömän pahalta. Ja huomasin entistä paremmin mitä tunsin sua kohtaan.

On mulla sellanen tunne, et mun pitää kertoa sulle vielä jotain.

Se ei ole niitä kaikkia kertoja kun olen saanut kieltäytyä jos minkäkinlaisista tarjouksista ja ehdotuksista. Mihin tahansa ryyppytapahtumaan on mennytkin, niin aina tulee jos jonkunlaista pelaajaa, ja se yks ilta sillon kauan sitten kerto mulle kaiken mitä niistä "seikkailuista" oisin saanut, noita kertoja kun olen kieltäytynyt, on kymmeniä. En ole pystynyt mihinkään koska sä oot mulle ollut se paras ja tärkein aina.

Oon pystynyt sen rajan ylittämiseen oikeesti vain silloin kun musta on tuntunut että me oltiin kaukana toisistamme. Eka kerta silloin R:n kanssa, ja viime keväänä sen kotkalaisen kanssa. Tampereen homma ei ollut minkään ylittämistä, vaan ihan puhdas vahinko, se ei tuntunut miltään, enkä hakenut mitään. Tai ehkä se tuntui, pahalta, enkä siks voinut siitä sulle heti kertoa, vaikka sanoinki että se ei merkinnyt mulle mitään. Huomasin että sun kanssa pussailu tuntuu enemmältä kuin ei miltään, sitä se oli.

Mutta se asia mistä musta tuntuu että mun pitäis kertoa, on se mitä sen yhden A:n kanssa oli. En voi tässä sen tarkemmin sanoa kuka A, mutta tajuat kyllä kenestä on kyse ku sanon että se on sen yhden mun idolin sukulainen.

Musta tuntui, että A:n kanssa mulla synkkasi heti samantien niin hyvin, oli paljon juteltavaa, yhteistä, oltiin niin samanlaisen tuntusia. A oli ja on tosi erilainen kuin sä, siis ihan kokonaan, en sano ettet ois syvällinen, mutta just sitä A on, kirjoittaa runoja, pohdiskelee kaikkia asioita, A tanssii, on esiintyny laulajana, matkustellut paljon, kaikkea tollasta. Ihastuin siihen aika kovasti, eikä se tunne ollut yksipuolista, tuntui niin jännältä tavata ja nähdä.

Me ei A:n kanssa missään vaiheessa tehty mitään fyysistä, ei seksiä, ei pussailtu, ei pidetty edes käsistä kiinni tai mitään. Kerran me halattiin, kun oltiin ensin monta tuntia juteltu.

Se miksi ei tehty mitään, johtui ihan siitä että tajusi heti mitä oli tapahtumassa, sulla ja mulla oli tosi vähäistä kaikki yhteydenpito, ja A oli niin erilainen kuin sinä: uusi, jännä, mielenkiintoinen.

Ja tuon tajusi molemmat! Juteltiin tosta pian, kolmannella kerralla kun nähtiin. Kumpikin seurusteli, ja todettiin vain, et vaikka oikeestaan tekis mieli, niin ei pidä tehdä mitään, koska ihastukset on ohimeneviä, ja ne ei kuitenkaan merkkaa mitään sen vanhan rinnalla. Ton jälkimmäisen mä toin esiin, sen mä olin oppinut viime kesältä niin hyvin.

En halunnut puhua sulle tosta, kun aattelin että se loukkais sua, mutta kerron nyt sitten kaikesta. On niin hölmöä, et olen pitänyt jotain tälläistä sisälläni, en enää tee niin.

Enkä ole yhtään ylpeä siitä mitä A:n kanssa oli. Mutta toisaalta oon ylpeä siitä että en tehnyt mitään, tiesin että sua kohtaan mä kuitenkin tunnen niin paljon ettei se jää jonkun ihastuksen varjoon. Ne tunteet mitä oli A:ta kohtaan, oli kuitenki koko ajan vaan ohimeneviä, sua mä rakastin.

Vaivasi tuo juttu kuitenkin meidän suhdetta, kun tuntui että mun ja sun välinen yhteydenpito ei toiminut, jo senkin takia kun ei satuttu mihinkään samaan aikaan. Ja jonkun muun kanssa se toimi ilman yrittämistä, tuntui niin vaivattomalta. Väkisinkin vertaili, mutta mulla oli aina ajatuksena, että sun kanssa mä olen.

Silloin kun kävit täällä vain yhtenä yönä, niin olin kyllä oikeesti niistä asioista myrtsinä, mitä tähänki asti olen sanonut, tuntui että sä vain päätit kaikista asioista, autosta ja viikonlopuista.

Mua harmitti tosi paljon, kun meidän suhde oli niin huonossa jamassa, ja kun kyselit asioista vähän siihen tyyliin, että onko mulla joku toinen. Tavallaan mulla oli joku jonka kanssa jotkut asiat tuntu vaivattomammilta, mutta josta tiesi ettei sen kanssa tule koskaan tekemään mitään, koska ne tunteet johtu vaan meidän suhteen tilanteesta, ja ne tunteet oli ohimeneviä, niin kuin ne olikin. Sua mä kuitenkin rakastin, ja luulin että ollaan aina yhdessä. En mä missään vaiheessa epäillyt meidän pysyvyyttä. Ja sellai musta tuntuu tavallaan huonolta, että sulla noi ajatukset menikin sitten ihan päinvastoin.

Tuntuu taas niin tyhmältä sama asia, etten ole puhunut sulle. Samasta asiasta oon kirjoittanut jo aiemmin, mun on kohdattava vaikeatkin asiat, ja sitä mä olen jo alkanutkin tekemään. Kyllä mä olen oppinut, en enää koskaan halua sulkea mun läheisiä ulkopuolelle.

Niin hölmön tuntusta, että tossa tilanteessa vaikeista asioista puhuminen vaikealla hetkellä ois ehkä pelastanut meidän suhteen?

"Mä kaipaan sua jo nyt,
tahtoisin et tulisit mun taakse makaamaan sängylle
ja laittaisit käden mun ympäri,
mä rakastan sua..
Mut kai oot ihan oikees,
et on aika lopettaa ja siirtyy eteenpäin."

Nuo sanat kertovat kaiken mun ajatuksista juuri nyt. En halua sulle kuin parasta, ja jos et enää voi olla onnellinen minun kanssa, niin sitten sinun on oltava jossain muualla.

Haluan sulle parasta, haluan että kaikki tuntuu susta parhaalta, ja että olet koko loppuelämäsi niin onnellinen kuin voit olla.

Mä rakastan sua.

14.11. Aamu

En oikeen tiedä miten mun pitäis tästä jatkaa. Eilinen oli eka päivä, kun musta tuntui siltä et mulla ois ollut paljon asioita käsiteltävänä, mutta en käsitellyt niitä muuten kuin juttelemalla vähän mesessä, eikä sekään osunut ihan aiheeseen.

 

Se, miks en käsitellyt niitä tuntemuksia, johtu siitä että ne ajatukset oli taas sitä, että S tekee uuden tyyppinsä kanssa kaikkea. Ja että se on mun mielestä tosi väärin, ja S:n olis pitänyt miettiä enemmän, ja oikeestaan ajattelen että S ei tarpeeksi käsitellyt näitä asioita.

Lopulta päädyin ajatteleen tosi katkerasti mitä S on tehnyt vanhaa suhdetta kohtaan, musta tuntuu että S teki mulle tosi paskasti, ja olin niin raivoissani että puhuin jo siitä etten ehkä voi hyväksyä tota kaikkea mitä S on tehnyt, ja en tiedä haluanko mä olla noin paskan ihmisen kanssa edes tekemisissä. Voinko antaa anteeksi jollekin, joka on tehnyt niin vääräntuntusesti mua kohtaan?

Se pahasti tekeminen liittyy just siihen et S aloitti jo suhteen aikana uuden suhteen, ja jatkaa sitä edelleen. Ja sitten vielä väittää että se uusi juttu ei mitenkään vaikuttanut siihen miten S ajatteli vanhasta suhteesta. Ja se kun S kertoo että näkee nyt niin selkeästi ettei enää halua olla mun kanssa, ja silläkään ei kuulemma ole tekemistä uuden jutun kanssa.

Ihan niinkuin se, että S alkoi jo suhteen aikana siirtämään tunteita toiseen ihmiseen, ja tekemään niitä kaikkia mukavia juttuja mitä seurusteluun liittyy, hauskanpitoa, läheisyyttä, kiinnostusta, ja seksiä heti eron jälkeen, ni ihan niinku sillä ei ios ollut merkitystä siihen että vanha suhde päättyi. S siirsi tunteensa suoraan toiseen ihmiseen, ja vanhaa suhdetta kohtaan taisi jäädä vaan velvollisuuden tunto, ja ikävässä tilanteessa huonot muistot oli vaan päällimmäisinä.

Ja just siksi musta tuntuu niin petetyltä ja väärin kohdellulta. Ymmärtäisin tän tilanteen jos S olisi ollut jossain vaiheessa yksin ja huomannut pitkän harkinnan ja kunnon keskustelujen jälkeen myös mun kanssa, varsinki ilman uutta ihastusta tai uusia ihmisiä, ettei vanha suhde voi olla enää onnellinen. Mutta S siirsi ne kaikki hyvät tunteet jo uuteen ihmiseen, enkä usko että silloin voi realistisesti arvioida vanhaa suhdetta.

Ja se, että mun mielestä S vaan luovutti koko jutussa, kun uutta mukavaa tuli kuvioihin. Ois mullakin ollut täällä mahdollisuuksia ottaa vaan joku uusi, mut olin kuitenki rehellinen aina itelleni, ja tiesin et S on se hyvä mulle.

Tuntuu niin väärältä, että S teki kaiken ajatustyön ilman että puhui siitä mulle kunnolla. Kai mä nyt olisin paremmin ymmärtänyt, jos S ois todella sanonut mulle, että tää suhde tulee päättymään jos tilanne ei muutu. Koko kaukosuhdevaihe oli mulle vaan väliaikasta, ja musta tuntuu ettei mua otettu mukaan keskusteluun tän suhteen jatkosta.

Mun mielestä S:n pitäis edelleen harkita asioita, mutta se on aika myöhäistä, kun uuden ihastuksen kanssa on jo niin pitkällä. Ehkä toivon että jossain vaiheessa kun sen jutun alkuhuuma loppuu, ja jotenkin realistisesti ajattelee asioita, miettii vanhaakin, tajuais noita asioita, että oliko vanhassa suhteessa asiat oikeesti miten huonosti. Ja miten ne todellisuudessa ois ollut jatkossakin.

Mulle itselleni on niin selvää kaikki, että mitä haluan. Ja mulle on myös tosi selkeetä, että jos suhde S:n kanssa ois jatkunut, niin siinä ois ollut asiat tosi hyvin. On niin paljon muuttuneita asioita.

Oon havainnut niin paljon itsessäni, että jo pelkästään se muuttaa asioita, ja niitä ongelmia mitä mun ja S:n suhteessa oli, korjaisi niitä. Se että mä oikeest myönnän itselleni vaikka sen että mun tarvii korjata itsessäni se että suuttuessani heittelen tavaroita, on jotain mitä aikasemmin ei ole ollut. Ja aion myös jatkaa tätä muuttumista, näen ”ammattilaisenkin”.

En usko myöskään että tässä tulis enää mitään sellasia ongelmia, että ei ymmärtäis toisen arvoa, jo tää tilanne itsessään on ollut tosi selkeyttävää. Musta tuntuu tosi oudolta vieläkin, että S sanoin meidän suhteen päättymisen yhdeksi isoksi syyksi just tuon, ettei halua enää sitä tilannetta että parin kuukauden välein mä mietin et haluanko olla enää yhdessä. Se siinä tuntuu oudolta, että noin ei oikeesti edes käynyt kesän jälkeen missään vaiheessa. Oikeestaan on käynyt ihan päinvastoin, täällä mä olen huomannut kuinka hyvä ja tärkeä S on ollut mulle.

Mun ja S:n suhdetta vääristi tosi paljon, että mun sosiaalinen elämä, tai elämä muutenki, oli niin yksipuolista, enkä ollut tyytyväinen siihen. Mutta sekin on muuttunut, ja tuntuu että ei ole enää sellasta vaaraa että toisen elämä ois niin paljon tylsempää. Tai ehkä S:aa vähän pelotti tulla tänne, koska täällä ei suoraan ollut S:lle mitään, ja senkin takia oli niin paljon helpompi jäädä vanhaan, rakentaa mielummin vanhassa uutta kivaa, kuin jatkaa vanhaa suhdetta joka oli sillä hetkellä hankaluuksissa, ja vielä paikkakin olisi ollut uusi.

Mutta jos palaa takaisin aiheeseen, ni väärältä tuntuu just se, että mun mielestä S on tosi pitkälle, ehkä tiedostamattaan korvannut mut toisella ihmisellä, eikä ole oikeest kovin pitkälle miettiny asioita. Mun mielestä siitä kertoo sekin et joka kerta kun asiasta juttelee S:n kanssa, ni S kertoo aina tosi eri tavalla miten se on missäkin vaiheessa ajatellut, tai milloin on työstänyt mitäkin. Ja kun koittaa kysyä asioista, niin hirveen helposti S heittäytyy tosi puolustavaksi ja hokee vaan sitä ettei enää halua tai usko, ihan niinku se olis ainoa asia mitä on tajunnut.

Tosi ikävää että tästä on jäänyt molemmille niin huono maku. Tiedän etten ole ollut kovin mukava, ollenkaan, mutta toisaalta mun tilanteessa se on mun mielestä ihan ymmärrettävääkin. Kunpa S:kin ymmärtäis sitä, ja osais sitten jossain vaiheessa arvioida meidän suhteesta ne hyvät asiat, eikä vaan nämä viime aikojen ikävät tuntemukset olis mielessä.

Jos S oikeesti miettii tunteitaan jossain vaiheessa, ni se varmaankin huomaa että vajaan neljän vuoden seurustelun jälkeen, ja niin voimakkaiden tunteiden jälkeen ei oikeesti voi tuntea ketään uutta kohtaan samanlaista, kyse on enemmän siitä että haluaa päästä vanhasta eroon ja siirtyminen tapahtuu helposti uuden kanssa. Mut mun mielestä ois tosi tärkeetä et S:kin huomais miten paljon uusi ihminen on tässä tilantees vääristäny asioita, niinku tossa jo aikasemmin kirjotin.

Mutta mä en tiedä miten tästä jatkaisi. Huomasin eilisestä sen, että asioita pitää käsitellä, koska muuten siirryn helposti niihin vanhoihin tapoihin, olen vihanen ilman järkevää syytä, tai en osaa olla järkevästi. Asioiden käsittelyssä jään vaan tosi helposti jumiin ikäviin asioihin joille en voi mitään.

Oon tosi innoissani kun oivallan jotain itsessäni, tai tulee jotain tosi mukavia asioita, ja haluisin kertoa niistä S:lle, mulla on jatkuvasti mielessä että mitä S sanois tähän ja tähänkin asiaan, mitä jos tietäis tästäkin, mitä se ajattelisi. S on ollut se tärkein ihminen mulle niin pitkään et on vaikeeta olla haluamatta olla nyt yhteyksissä. Ja on musta aina tosi mukava kuulla pelkästään S:n ääntä.

Mutta musta tuntuu myös siltä, että ehkä nyt ei enää pidä kertoa. S ahdistuu kun kuulee mitä olen ajatellut.

Ei varmaan ole kovin tavallista, että voi samantien olla ystävä eron jälkeen. Varsinkaan jos toisesta tuntuu siltä että on tullut loukatuksi pahasti. Just nyt musta tuntuu etten halua olla kovin paljon tekemisissä ihmisen kanssa joka on satuttanut mua niin paljon. Toisaalta mä tiedän et se sama ihminen voisi tehdä kaikesta niin hyvää taas.

12.11. Aamulla

En tee muuta kuin makaa sängyllä, mutta silti hengitän raskaasti. Tuntuu kuin mun rinnan päällä olisi jokin paino, mun sydän lyö tiheään tahtiin. Ajattelen vain S:aa ja sitä ettei olla enää yhdessä. Ihan kuin jokaisella lyönnillä mun sydän murenisi pala palalta enemmän.

Näin taas viime yönä samanlaista unta kuin viime aikoina olen nähnytkin. Oltiin jo erottu, ja S:n piti tulla järjestämään mun kanssa jotain juttua. Menin hakemaan S:aa, että lähdetään, mutta S vältteleekin mua, ja ei lähde mukaan, sanoo ettei ehdi eikä halua.

Tuo sama tilanne on ollut mun unissa monet kerrat, ja se on ollut sitä myös todellisuudessa. Tai siltä musta on tuntunut, kun ajattelee 2 viikkoa takaperin (S ei tullutkaan perjantaiksi takaisin), mun työviikkoa vanhalla seudulla (ei käytykkään kävelemässä meidän vanhoilla paikoilla), tätä meidän ystävyyttä (S ei enää haluakkaan olla yhteyksissä). Tuntuu että S välttelee mua, S ei halua olla mun seurassa.

S tekee kaikenlaisia asioita nyt fiiliksen mukaan. Jos kerran mun kanssa olemisessa on niin vaikeata ettei ole päässyt yli musta, ja on tunteita niin miksi niitä ja mua pitää vältellä? Jos S tekee kaikkia asioita ihastuksensa kanssa vaan fiiliksen mukaan, niin miksi mua kohtaan pitää olla niin kylmä? Miksi mut täytyy sulkea ulkopuolelle, jos kerta muhun liittyy hyviä ajatuksia? Liittyykö?

Liittyykö muhun vain ikäviä ajatuksia, niin paljon, ettei muhun kannata olla enää yhteydessä? Mikä mun seurassa on niin ahdistavaa, ettei halua enää jutella? Jos kerta S:lle tulee ajatuksia, että voisi vielä olla yhdessä, mikä niissä on niin ikävää että ne täytyy mahollisimman tehokkaasti sulkea pois mielestä ja vältellä mua?

Eilen illalla oli tosi vaikeeta. Tajuan kyllä et tässä menee niin aallon harjalta aallon pohjalle näiden tunteiden kanssa, eilen menin kai sitten hetkeks jo pinnan alle. Kaikista suurin paha lähti liikkeelle kun kysyin viestillä S:n reissusta, oli ollut kai vaeltamassa parin kaverin ja ihastuksensa kanssa, ja S vastasi että onkin menossa vielä juomaan, sunnuntaina.

Arvasin samantien, että S oli jäänyt ihastuksensa luo viettämään vielä aikaa, pitämään hauskaa, nukkumaan yön yhdessä, panemaan. Kysyin vielä viestissä et kenen kanssa oikeen aikoo ja missä, mutta tiesin heti viestin lähetettyäni, ettei siihen tulla vastaamaan. Edelliseenki viestiin vastaamisessa meni monta tuntia.

Jäin taas vahvasti kiinni mustasukkasiin tunteisiin. Vaikka koetin ymmärtää niin silti musta tuntui vaan tosi pahalta. Lähdin kävelylle tuohon lähelle rantaan, itkin melkein koko matkan, helpotti. Mutta se oli vaan hetkellistä, nuo ajatukset palaa mieleen jatkuvasti.

Tiedän etten voi vaatia mitään, mutta musta tuntuu jopa tosi törkeältä, että S tekee niin nopeasti asioita jo uuden ihmisen kanssa. En vaan osaa olla ajattelematta, että niinkö vähän meidän suhde merkitsikin, kun niin nopeasti on taas panemassa sitä tyyppiä. En vaan voi olla olematta sitä mieltä, että S:n tarvis pitää näin pitkän suhteen jälkeen taukoa, ennen ku tekee mitään muiden kanssa.

Musta tuntuu sekin tosi pahalta, että S ei nyt haluakkaan olla yhteyksissä ja tekemisissä. Jotenkin nyt ymmärtää paremmin mistä viime torstaissakin oli kysymys kun S puhui että on ollut hänellekin vaikeaa, ja nyt tahtoo pitää etäisyyttä. Se tarkottaa, että S:n tunteet mua kohtaan on väljähtäneet jo niin paljon, ettei S halua enää edes tukea mua tässä tilanteessa parhaansa mukaan. Tulee sellanen tunne, että mut voi jo sysätä syrjään ja unohtaa.

Ei mulla ole mitään oikeutta vaatia muutakaan, tuntuu vaan tosi pahalta. On tosi hämäävää kaikki tämä, että S:lle on niin moni asia muuttunut. Enää ei pidäkkään keskustella kaikista mahdollisista asioista ja ongelmista. Enää ei ollakkaan ystäviä, tai ei yritetä olla.

Musta on niin outoa että mun viestiin ei tarvitse enää vastata, muhun ei tarvi olla yhteydessä kun se tuntuu hankalalta. Eikä hankalat asiat enää pidäkkään kohdata? Oonko mä jo niin yhdentekevää, että on jo ihan sama mitä ajattelen ja miltä musta tuntuu, parempi vältellä ettei tule paha mieli?

Noista asioista ja tunteista olen vaan tosi katkera, ja musta tuntuu et S on tehnyt mua kohtaan tosi väärin.

On ihan jokaisen oma asia mitä tekee, oikean ja väärän mittaa vaan jokasen omatunto. Mulla ei ole mitään oikeutta vaatia S:lta minkäänlaista kohtelua mua kohtaan. Se että musta tuntuu näin pahalta, on varmaan tosi paljon ihan musta itsestä kiinni ja menee ohi ajan kuluessa. Tunteitaan on vaan niin vaikea tappaa.

Inhottavasti mietin, että miten S onnistuu tappamaan tunteensa mua kohtaan niin nopeasti. Ja miksi niin täytyy tehdä jatkossakin, olematta mun kanssa yhteyksissä?

Halusin kirjottaa näitä kaikkia asioita mitä olen käsitellyt mielessäni ja muutenkin,että ymmärtäisin paremmin mitä kaikkea mun pään sisällä on liikkunut.

Nää kirjotukset on toisaalta hetkellisiä, mut ajattelen näistä tosi vahvasti niin kuin kirjotankin, nää on niin läheltä.

5.11. Tentin jälkeen kirjoittelua

 

Kuinka pitkään mun ajatukset ja mieli mustuu siitä, kun mietin mitä olet tehnyt jonkun toisen tyypin kanssa?

 

Pystyn jotenkuten aattelemaan meidät ystävinä, tai no, ihan hyvinkin, mut heti kun tulee mieleen että otat esim. suihin toiselta tyypiltä, mulle tulee ihan äärettömän paha olo. En pysty ajattelemaan järkevästi, ja mietin vaan samantien että haluan sut takaisin.

 

Jotenkin just fyysinen tekeminen jonkun muun kanssa satuttaa tosi paljon. Luulin että just se ois ollut se juttu meidän välillä, ja mitä et olis osannut tehdä toisen kanssa.

 

Kolahti vaan tosi pahasti taas kerran, kun kuulin mitä olit puuhaillut. Itse mä sitä kysyin ja halusin tietää. En tiedä onko sitä hyvä kuulla ollenkaan, tuntuu että käännän vaan veistä haavassani ja satutan itseäni lisää. Mutta kuitenkin, niin suuri osa musta tahtoo vielä yrittää, tai no, ei suuri osa vaan kaikki minussa. Jos mä oisin hyväksyny ton eron ni en kyselisi noista asioista. Mut etsin susta joka ikinen kerta kun oon yhteydessä, sitä jotain pientä mahdollisuutta olla vielä yhdessä.

 

Eilen illalla mä olin vaan yksinkertasesti tosi pettynyt. Mua ei itkettänyt, tuntui että ymmärsin et se juttu on lopullisesti ohi. Otin sängystä toisen peiton pois, laitoin sun ja mun kuvia pois näkyvistä, sun tavaroita kaappiin. Nukuin yön halien nasua. Aamulla kun heräsin niin ajattelin taas vain sitä että haluisin olla yhdessä.

 

Musta tuntuu vaan niin lohduttomalta ja ikävältä, et en osaa vieläkään oikein hyväksyä eroa. Tai ei musta tunnu että mun sitä vielä tarvis tehdä. Tai tarvii, mutta ei ole väärin jos nyt vielä en ole onnistunut siinä.

 

En oikein tiedä mitä haluan jatkolta. Mun unelma elää sun kanssa, on vielä olemassa. Mut en halua roikkua sussa mitenkään. Haluisin pystyä olemaan niin, että olen muuttunut ja korjannut itsestäni ongelmani, sen todellakin teen, olla itsevarma ja itsekseni pärjäävä. Ja itseeni tyytyväinen.

 

Tarkemmin kun aattelen, ni en mä muuta tahdo, kuin olal nyt seuraavaksi itseeni tyytyväinen. En todellakaan ole sitä, koska ihan hirviömäisesti käyttäydyin sua kohtaan. Ja menetin sen tärkeimmän ihmisen omilla teoillani ja tekemättömyydelläni parin viime vuoden aikana.

 

On tosi hyvä, että nyt viimeinkin oon oivaltanu eräät asiat itsessäni. Tosi typerää että siihen meni näin kauan, ja se vaati tän tilanteen. Mutta musta tulee parempi ihminen tän kaiken jälkeen. Vahvempi, ja tulen toimeen itseni kanssa.

 

Parasta mulle taitaakin nyt olla, että et halua enää olla mun kanssa, koska tää on mulle niin tärkeä kasvun paikka. Suhdetta häiritsee tosi paljon, jos toisella on joskus hankaluuksia itsensä kanssa. vaan tarvii siihen jonkun toisen tukea. Jos on suuria ongelmia pitää itsestään, vääristää se suhdetta toisiinkin ihmisiin, suhteista tulee kieroutuneita ja vääristyneitä.

 

Ehkäpä juuri tuo on se syy miksi mun ja sun suhde oli niin suurissa vaikeuksissa silloin tällöin. Ei nuo ongelmat olleet aina läsnä, mutta vaikeuksia niistä varmasti seurasi, kun en osannut suhtautua normaalisti joihinki tilanteisiin.

 

Ääh, pitää lopettaa, tenttiaika päättyy.

 

6.11. Aamu.

 

Aamut tuntuu kaikkein vaikeimmilta. Kun vielä oltiin yhdessä niin musta tuntu aina aamusin varmimmalta, että ollaan tarkoitetut yhteen.

 

On monia hetkiä, ja pitkiä jaksoja näin päivisin, kun musta tuntuu et oon hyväksyny että ollaan erottu. Musta ei tunnu edes niin hirveältä ajatella että olet jonkun toisen kanssa. Mutta aamuisin mulle tulee mieleen kaikkia ikäviä ajatuksia ja se äärettömän mustasukkanen tunne, ja halu olla taas yhdessä.

 

Eilen oli hyvä päivä. Ja se oli ensimmäinen kun aloin hyväksyä eron, vähän väärin tuossa aikasemmin kirjotin et päivisin ois helpompaa, kyse on vaan tosta yhdestä päivästä, ja siinäkin oli heikkoja hetkiä.

 

Auttoi tosi paljon et tein tästä sängystä yhden ihmisen sängyn, jotenkin tajuan niin paljon selkeemmin, että olen yksin. Ja että laitoin sun kuvia ja meihin liittyneitä esineitä sivuun, ni ymmärtää et on oikeesti vaan minä, eikä enää meitä.

 

Muutos aikasempaan on oikeesti ihan älyttömän suuri, kun viimesen vajaan neljän vuoden ajan on kuitenkin toinen ollut aina jollain tapaa läsnä, ja vaikka ei olla aina oltu niin rakastuneita ja jatkuvasti yhdessä, niin toinen on kuitenkin ollut aina ajatuksissa alitajuisesti mukana. Viimesenä vajaana neljänä vuotena on aina ollut me, eikä minä.

 

En tiedä oivalsinko mä eilen mitää elämää suurempaa missään vaiheessa, kun kerta tuntui hyvältä. Ehkä se hyvä tunne tuli siitä kun näin taas ihmisiä, oli tekemistä, ja tuli suunniteltua jotain tulevaakin. Ja auttoi ne toissapäiväiset jutut, että järjesteli täällä jotain. Ja se kun olit harrastanut jo seksiä toisen kanssa, auttoi ymmärtämään niin paljon paremmin että se on oikeasti ohi.

 

Ei ole henkisen hyvinvoinnin kannalta kaikista paras kysyä et ootko jo harrastanu seksiä, ja miten. Toivoin vaan kuulevani että et olisi ollut harrastanut, koska sitten mä oisin vielä ollut mahdollisuus sulle. Mutta kun sulla toimii jo fyysinenki puoli toisen kanssa ni se kertoo jo kaiken meidän mahdollisesta suhteesta.

 

Musta tuntuu et jään vähän jumiin ajatuksissani kun mulle tulee mieleen et sulla on jo seksielämääkin. Mun pitäis miettiä enemmän omia asioitani, eikä noista ajatuksista sinusta jonkun toisen kanssa, tule oikeastaan mitään rakentavaa tai mun tilannetta helpottavaa mieleen. Niistä tulee vaan niin voimakkaita tunnereaktioita mulle, et e oikeen saa ajateltua muuta.

 

Mä ajattelen niin, että asiat pitää kohdata ja hyväksyä. Mitkään ongelmat ei ikinä ratkea unohtamalla tai siirtämällä niitä syrjään, sen mä olen oppinut!!! Tilanteet joista tulee mahdollisesti hankalia hetkiä tai vaikeita ajatuksia, pitää kuitenki käydä läpi niiden ihmisten kanssa joita se tilanne koskee, puhumalla, kirjoittamalla, tai ihan millä keinolla, vaikka ”ammattilaisen” avulla, kunhan ne vaikeat asiat tulee oikeasti käsiteltyä.

 

Oon oppinut niin karvaasti että ikäviä asioita ei koksaan pidä enää vaan jättää taakseen, koska ne ongelmat palaa uudestaan jos niitä ei käsitellä. Liian helposti hyvinä hetkinä tuli vähäteltyä niitä vaikeuksia mitä aiemmin oli, ja niinhän siinä sitten kävi, että vaikeimpina hetkinä ne ongelmat palasi moninkertasina. Sitä virhettä en enää koskaan halua tehdä.

 

Pitää kuitenkin varmaan erottaa, et mille ikäville tilanteille mä oikeasti voin mitään. Vaikeat ajatukset susta jonkun toisen kanssa on mulle ongelma, mut voinko mä oikeesti sille nyt muuta kuin selvittää mistä se huono olo mikä mulle siitä tulee, johtuu? Ja musta tuntuu et oon jo ihan hyvin sen ymmärtänytkin, voinko mä siis tehdä enempää ton asian suhteen? Onko kyse jatkossa tosta ongelmasta selviämisessä, että vaan hyväksyn sen asian? Auttaako hyväksymistä että ajattelen asiaa?

 

Multa alkaa loppumaan aika, pitää mennä kouluun. Oli niin monta asiaa mistä piti kirjottaa, mut meni nyt tätä rataa, ihan hyvä näinkin, ja oli tossa paljon muutakin ku et olit toisen kanssa, mut vielä oon aika jumissa sen ajatuksen kanssa.

 

Mun piti kirjottaa seuraavista jutuista: Mistä se hyvä tunne, mikä tässä mun uudessa elämäntilanteessa tulee, johtuu oikeen, mistä osasista se koostuu, miten siitä saa kestävää?

 

Oli oikeestaan tosi tärkeätä kun kirjoitti tosta et ongelmia ei pidä unohtaa. Mulla on ollut tässä hyviäkin hetkiä, mutta muistanhan mä myös että mulla on isoja asioita käsiteltävänä itsessäni? Etten vaan lakaise vaikeita asioita maton alle kun menee hyvin? Etten sitten huomaa että ne asiat jää käsittelemättä ja tulevat esiin? Oon niin päättänyt nyt hoitaa itseni kuntoon.

 

Mutta enhän mä hyvinäkään hetkinä unohda, että löin sua, mulle tärkeitnä ihmistä, satutin mun lähimmäistä. Enhän mä unohda, et mun pitää oikeesti hoitaa itseni kuntoon, muistanhan että mulla on käsittelemättömiä ongelmia itsessäni, eikä niitä pidä vähätellä!!

 

Ikävää, et on mentävä, mut muuten myöhästyn, jatkan myöhemmin sitten taas.

 

6.11. Ennen nukkumaanmenoa

Vaikka koulussa oli ihan mukavaa, olin kuitenki koko päivän jotenkin niin surullinen. Tai mietin kovast, että miten voin olla onnellinen. Mistä se onni tulee? Kuinka pystyy nauttimaan kaikista pienistä asioista kun tuntuu, että se kaikista suurin asia, se kaikista tärkein, eli S on poissa.

 

Vai onko S se suurin? Mikä oikeasti on muuttunut? Arki on periaatteessa ihan täysin samanlaista ku mitä se on ollut tähänkin asti. Paitsi että kaikki tuntuu olevan ihan eri tavalla. Miks musta joetnkin tuntuu, että pohja on pudonnut pois, vaikka mikään ei kuitenkaan sitten ole käytännön asioissa vaihtunut?

Mun elämässä on aina ollut tärkeetä et tietää jotain hyvää olevan tulossa. Ihan hyvin jaksaa kaikenlaista ikävää, kun on jotain mukavaa mitä odottaa. Nyt tuntuu että on tosi tyhjän päällä siinä mielessä, että on vain jotain yksittäisiä tilanteita mitä on tiedossa, kun taas haluisin että on se jatkuvuus mihin voi aina luottaa.

Toisaalta, kyllähän mä tiedän et kaikenlaista hauskaa on aina luvassa ja tulossa, mut se ei ole mun hallinnassa mitenkään kunnolla, eli oikeestaan vaik kaikenlaisia hauskoja juttuja tietää tulevan, ei kuitenkaan se ole sillä tavalla jatkuvaa, et siihen vois luottaa, että sitä hauskaa saa kun haluaa tai tarvitsee. S oli mulle aina valmiina, kun vaan tarvitsin.

Mua inhottaa hirveästi sellaset tianteet, että itse haluaisi tehdä kaikenlaista, olla ihmisten ilmoilla jossain, ja sitten ei saakkaan ketään lähtemään mihinkään, ja pahimmas tapauksessa en saa ees mitään yhteyttä kehenkään, vaan olen ihan yksin. Noi tilanteet mua pelottaa tosi paljon.

Mä tavallaan tarvitsen parisuhdetta just noihin tilanteisiin, ja noi tilanteet on varmasti yksi syy miksi ihmiset tahtoo olla parisuhteessa, ettei tarvitse koskaan tuntea että ois ihan yksin.

Pitäiskö mun kestää tollasia tilanteita jotenki paremmin? Ehkä se et haluaa parisuhteen tollastenkin syiden takia, et ei tule tuota vaikeaa tunnetta, on vähän huono juttu, koska ei toisaalta pitäis olla tola tavalla riippuvainen toisesta.

Onko se riippuvaisuutta, vääristääkö se suhdetta? Mä en ole siinä mielessä seuraihminen, et tekisin niin mielelläni juttuja isossa porukassa, paljon mielummin oon kahdestaan jonkun kanssa, koska siinä voi jotenkin nini paljon helpommin olla oma itsensä, ja jutella oikeasti asioista. Ehkä siinä on sekin hyvä, että tietää ettei jää ulkopuoliseksi, se on musta aika ikävän tuntusta, jos sellai jää. Sitä kai pelkäänki jonkun verran, tai paljonkin?

Mistä se johtuu, et ulkopuoliseksi jääminen pelottaa? Miks musta tuntuu et mulle käy niin melko usein jos on mulle uusia ihmisiä ja joku tilanne? Onko siinä jostain itseään toteuttavasta ennustuksesta kyse? Mietinkö liikaa jotain tärkeetä sanottavaa, ja sit en saa sanotuksi mitään hauskaa? Miksi niin usein musta tuntuu et ihmiset eii halua olla mun seurassa? Tai miksi ne ei hakeudu mun seuraan?

Oonko mä oikeesti kuinka tylsä? Onko mun jutut pelkästään vakavia? Pitäskö mun yrittää vaan heittää jotain tyhmää läppää, vaikka väkisin?

No kyllä joskus ihmiset hakeutuu mun seuraan, ja sanon mä joskus jotain hauskaakin. Ehkä mä oon vaan ihan liian kiinnostunut siitä mitä ihmiset aattelee asioista, että jään miettimään niitä liikaa, enkä keskity sellaseen hauskaan mitä voisi sanoa, tai sellai siihen tilanteeseen.

Ja oon ihan liian kiinnostunut siitä mitä ihmiset ajattelee minusta. Koska nehän on mulle vieraita ihmisiä yleensä, ja ne ei tiedä musta mitään. On ihan mun asia miten elän ja mitä teen, se et sanon jotain ihan mitä vaan, on kuitenki aika sama.

Kuitenki tahtoisin et musta pidetään. Ja haluisin uusia ystäviä, ihmisä mun elämään ja siksi kai koitan olla sillä tavalla et oisin kiinnostava, tai jotain.

Mut tuleeko ihmisiä muka elämään siten että on vaan kiinnostava? Kuinka usein joku tulee juttelee mulle siks et oon niin kiinnostava? Oikeasti mä ajattelen et kyllä tulisi, jos oisin kiinnostava, mut eipä ole tähänkään asti tullut jutteleen. Ehkä mun pitää hieman hioa mun taktiikkaa. Uskon et jos ihminen on tosi hauska, niin silloin siitä tolleen kiinnostutaan et mennään jutteleen, mut ei muuten.

 

Ei ole mitään syytä olla mitään muuta kuin mitä on. Täytyy olla aito ja oma itsensä. Siinä mulla on tekemistä että muistan tuon kun olen ihmisten seurassa, ei mun pidä koskaan olla muuta kuin oma itseni miellyttääkseni muita, ja jos en miellytä omana itsenäni niin se ei ole sen arvoista.

 

Muiden mielipiteillä minusta, on ollut ja on edelleen mun itsetunnon kannalta ihan liian suuri merkitys.

 

En kuitenkaan halua olla muuta kuin itseni. Omasta mielestäni olen iloinen, elämästä nauttimaan pyrkivä, reipas. Tiedän mikä on hauskaa ja tykkään olla hauskassa seurassa. Noi on asioita mitkä viehättää ihmisiä, eikä mun tarvi oikeesti esittää mitään koska se todellinen minä on oikeesti tarpeeks kiinnostava, tai sellanen että ihmiset kyllä viihtyy seurassa jos ovat samanlaisia.

 

Ehkä haluisin itsekkin olla tosi hauska, mut toisaalta mun tarvitsis varmaankin myöntää itselleni, tai antaa itselleni lupa olla yrittämättä väkisin hauska. Ei mun tarvi väkisin sanoa mitään jos mulla ei ole mitään sanottavaa.

 

Olen hyvä kuuntelemaan ja huomioin muita. Olen kiinnostunut siitä miten ihmiset ajattelee asioista. Olen syvällinen, tykkään pohdiskella asioita. Mussa ei ole mitään perustavanlaatusta olevaa vikaa, ei todellakaan, oon hyvä tälläisenä kuin olen, miksi mun pitäis vieraille ihmisille olla jotain muuta kuin mitä olen.

 

Mun pitää hyväksyä itseni paremmpin tälläisenä kuin oon. Mun pitää oppia tajuamaan että se miltä näytän ulospäin, et kenen seurassa olen ja juttelen, se miltä mä vaikutan, on oikeesti ihan yksi ja sama. Tärkeintä on aina olla itse tyytyväinen, enkä koskaan ole ollut tyytyväinen siihen kun oon hakenut hyväksyntää sille mitlä ihan pelkästään ulkoisesti vaikutan. Se ei vie mua mihinkään.

 

Ulkoisten juttujen perusteella ei voi tuntea toista. Vaan sillä on väliä, että kun ihmiset oikeasti tuntee, ja sitten pitävät, vain silloin ihmisten mielipiteillä on väliä! Ja vain silloin on tärkeää huomioida toisia enemmän!

 

7.11. Aamu.

 

Aamuisin on aina hankalaa. Mä oon nyt monena yönä nähnyt untakin S:sta, eikä ne ole olleen niin kovin mukavia unia, S on ollut niissä unissa jonkun toisen kanssa.

 

Aamusin tää sänky tuntuu niin tyhjältä. Mun vieressä on viimesen reilun kolmen vuoden ajan ollut tilaa aina S:lle, siinä on aina ollut paikka S:lle. Nytkin nukuin yöni vaan ”omalla” puolellani sänkyä, tässä oikealla, koska en halua mennä S:n puolelle, en oikein ole osannut.

 

Vaikka jotenkin on niin ikävät ajatukset mielessä ja tahtoisin niin S:n takaisin, ni kyllä mä olen sen ymmärtänyt, ettei niin tule käymään. Hetkellisesti sitä vaan hyvän olon hetkinä helposti käy ajatteleen niin, että kyllä S sittenkin vielä haluaa, kunhan saan itseni korjattua ja niin edelleen.

 

Tiedän et toi ajattelu on tosi tyhmää, koska ehkä se vaan pitkittää mun ylitsepääsemistä. Jatkuvasti S menee lähemmäs muita ihmisiä, tai no, lähemmäs sitä ihastustaan, ja kauemmas minusta.

 

On hetkiä, jolloin mulla menee omastakin mielestä tosi mukavasti ja vahvasti, ja saan ajateltua/käsiteltyä omia asioitani, mutta sitten taas on hetkiä, jolloin on tosi haikea olo, ja jään aika vahvasti ajatuksissani kiinni S:aan. Ajatukset pyörii aika pienesti sen ympärillä, että miksi meni tää kaikki näin, voisko sittenki olla vielä yhdessä, ja sit jään helposti jumiin mustasukkasuuteen.

 

Ei oikeen tiedä, tai tiedän, että asiat ei oikeesti vaan menneet näin, vaan parisuhteessa on aina kaikki seurausta siitä miten ja mitä ihmiset tekee missäkin vaiheessa. Niinku luennolla sanottiin, ihminen helposti pakoilee vastuutaan ja tottuu ajattelemaan että asiat vaan meni niin, niin siinä kävi. Ulkoistetaan syitä, että ”kasvettiin erillemme”, ”oltiin liian erilaisia”, ”tuli kolmas osapuoli”, ei nähdä sitä, että kaikki tuo on kuitenkin ihan itsestäkin kiinni.

 

Minä en pakoile vastuutani. Tiedän että ne ongelmat mun ja S:n suhteessa johtui aika paljon minusta, varsinkin suhteen jatkuvuuden kannalta S teki melkein kaikki asiat oikein, ja minä väärin.

 

Se, etten kunnolla kohdannut ongelmia kun niitä tuli, että en huomioinut ja arvostanut joskus paljoakaan, vaan väheksyin, että en puhunut asioista vaan pidin sisälläni, nuo oli niitä syitä miksi mä olen tosi harmissani tästä kaikesta, koska tuntuu että tein niin paljon väärin. Oli vaan niin paljon helpompaa hyvinä hetkinä unohtaa ne hankalat asiat ja välttää niitä.

 

Musta tuntuu että tuossa oli yksi iso syy miksi lopultakin suhde päättyi. En kohdannut ongelmia. Esimerkiksi se kun S kävi täällä yhtenä viikonloppuna ja olisin halunnut jutella meidän suhteesta, kuinka ikävältä tuntuu kun ei olla kunnolla oltu yhteyksissä, niin olin vaan mielummin hiljaa. Muistan niin hyvin tuon tilanteen, katsottiin vaan elokuvia ja oltiin hiljaa.

 

Ajattelen siinä niin tyhmästi, että en halunnut pilata meidän harvaa yhdessäolohetkeä, joka tuntu tosi mukavalta, juttelemalla vaikeista asioista. Ja pelotti vähän kun ei ihan parhaiten aina heti ymmärretty toisiamme, et tulisko siitä juttelustakin paha mieli meille molemmille. Jotenkin inhottavasti ajattelin, että ”no ollaan tässä nyt vaan, ei siitä juttelusta tulis nyt mitään kun ei arkenakaan olla juteltu” Kuinka tyhmältä tuo nyt kuulostaakaan.

 

Ja tuntuu tosi pahalta. Liian helposti laski sen varaan, että ollaanhan me vielä pitkään yhdessä, ja pian asutaankin taas saman katon alla, ”kyllä se siitä”. Miten muuten muka meidän juttelu ja henkinen yhteys olisi lähtenyt toimimaan, kuin puhumalla siitä. Juuri nuo tilanteet ajoi meitä oikeasti niin kauas toisistamme.

 

Jos olisin alkanut juttelemaan, olisi moni asia tuntunut hetken inhottavuuden jälkeen taas paljon paremmalta. Ja jos me oltaisiin saatu tuo yhteydenpito-ongelma korjattua, tai edes sillä hetkellä juteltu asiasta kunnolla, niin meidän suhde olisi voinut taas niin paljon paremmin. En enää koskaan halua toistaa noin hirveitä virheitä enää uudestaan, yksi pilattu parisuhde riittää, yksi Oikea karkotettuna on jo tarpeeksi.

 

Ei tietenkään miedän suhteessa ollut kyse tosta yhdestä tilanteesta, mutta noita samanlaisia tilanteita on niin monia mielessä, ja jotenkin mun ajatukset tällä hetkellä kulminoituu tuohon yhteen tilanteeseen. Koskaan en halua enää noin käyttäytyä, oon oppinut ja viimeinki herännyt. Tyhmää että tuonkin tajuamista varten piti kaiken olla mun ja S:n kannalta jo liian myöhästä. Ainakin jatkossa on parempi ihminen.

 

Toissapäivänen luento sai ajattelemaan asioita. Siellä sanottiin just et ihminen helposti uskoo omia tarinoitaan suojellakseen itseään. ”Omiin tarinoihin uskominen” sai mut miettimään, et kuinka realistisesti mä näen nämä asiat. Johtuiko meidän ero kuinka pitkälle mistäkin syystä? Onko kuinka paljon asioita, mitä en ole edes ymmärtänyt?

 

Kyllä mä tiedän että mun ja S:n suhteesta, olisi vielä puuttunut muutama tärkeä asia ton asioista puhumisen lisäksi, en ole unohtanut, enkä koskaan unohda, että löin S:aa. Mun ja S:n suhteesta puuttui se että olisin hakenut apua tohon ongelmaan! Puuttui se, että taas kerran jätin kohtaamatta ongelmani.

 

Se, että nyt kohtaan ongelmani, on mun itseni kannalta parasta mahdollista. Ja se on sitä myös kaikkien muidenki ihmisten kannalta, jotka on tekemisissä enemmän mun elämässä, ihan ehdottomasti.

 

Mutta tajusin ihan muutama hetki sitten, että vaikka mä nyt oikeasti olen tajunnut näitä tärkeitä asioita itsessäni, ja vaikka mä hoidanki itsestäni paremmaksi kaikki ongelmat mitkä mun ja S:n suhteessa oli, ei se tuo S:aa takasin. S ei yksinkertasesti halua enää yrittää mun kanssa, vaikka muutankin itsestäni ne asiat mitä olen tajunnut, ei S näe mua sillä tavalla muuttuneena, että haluaisi enää yrittää.

 

Tavallaan tuo nyt on ihan itsestään selvää, niinku moni muukin asia mitä oon nyt tajunnut, mutta oivalsin sen oikeasti vasta äsken. S haluaa nyt tehdä kaikkia juttuja mitä ei mun kanssa saanut aikaiseksi tehtyä, ja varmaan jonkun verran on kaikkea sellasta, et S pitää kaikkia eri juttuja mitä nyt on, ja mitä ei mun kanssa ollut, tosi mielenkiintosina.

 

Ja sellai liikaakin korostuu ne asiat mitkä aiemmin oli ”väärin”, samoin ku nyt etsii toisesta niitä asioita mitä toisessa ei ollut. Ehkä se menee vielä ohi, tai varmaan meneekin, pitä vaan huomata et siinä vanhassa elämässä oli kaikki ne hyvätkin asiat, eikä vaan niitä huonoja. Tai voihan olla, ja on todennäköstäkin, et S löytää ne uudet asiat mistä nauttia, ja ”jää” sille tielle.

 

Mutta, on ihan sama miten hyväksi ihmiseksi mä muutun, ja ihan sama kuinka hyvin korjaan itseäni, S ei sen takia halua mua takasin. Vaikka S ei sanonut mulle, että mistä muista syistä kuin näistä asioista mistä oon paljon kirjottanu, meidän ongelmat ja suhteen päättyminen oikeen johtu, ni ei kyse ollut vaan niistä, että S halusi erota.

 

Mun ja S:n suhteesta puuttui paljon muutakin, jännitystä, ihastusta, hauskanpitoa, ei ollut vaan sitä etten huomioinut tarpeeksi tai kohdannut ongelmiani. Eikä se riitä et musta tulee parempi ihminen, ei se saa S:aa haluamaan yhtään mitään.

 

Toisaalta tietää, että kun toista ei pidä itsestäänselvänä, myös arki muuttuu. Ja vaikka nyt lopultakin on ymmärtänyt S:n todellisen merkityksen mulle, ymmärrän tosi hyvin ettei S enää haluais kokeilla, koska S on yrittänyt aikasemmin ja saanut pettyä tosi raskaasti.

 

Mutta jotenkin on tosi hyvä asia, et tajuan ton, ymmärrän taas paremmin mitä jatkossa tapahtuu. Eikä mulla tarvitse olla mitään paineita siitä, että ”parannun” kun ymmärrän ettei se muuta mun ja S:n välejä tästä mihinkään. Ei ole mitään palkkiota, joska jossain vaiheessa saisin, että S taas haluaisi.

 

Teen asioita itseäni varten, ja tärkeintä on että mulla on hyvä olla, pitkällä tähtäimellä. Mulla on parasta olla, kun tiedän että olen hyvä ihminen. En ole lähelläkään sitä mitä haluisin olla, mutta oon menossa sitä kohti. Mulla on heikkouksia ja vikoja joita olen koko ajan korjaamassa, ihan hyvä musta vielä tulee.

 

8.11. Ennen nukkumaanmenoa

 

Tuntuu, että viikossa on ehtinyt elää ihan koko tunteiden kirjon läpi moneen kertaan. Ja tää sama vaan jatkuu samaa vuoristoratamaista kulkuaan, tässä elää sellasta jatkuvaa tunteiden vaihtelua. Haluun vaan et mulla on hyvä olla, ja et korjaan itseni kunoot, ni mulla on tulevaisuudessaki hyvä olla.

 

Tänään S kävi hakemassa tavaroitaan, ja täällä on taas miljoona kertaa oudompaa olla. On taas niin raadollisempaa nähdä ja tajuta, et se on todellakin taas ohi. Täältä ihan sisustuksellisestikkin puuttuu nyt jotain mitä eilen vielä oli, S:n tavaroita lähti niin paljon, että tuntuu kuin S ois lähtenyt ihan lopullisesti. Vaikka S oli oikeasti mennyt jo monta viikkoa sitten.

 

Kuitenki mulle tuli S:n näkemisestä tosi hyvä mieli, vaik aluks se olikin jotenkin hankalaa. Tuli taas niitä kaikkia ajatuksia hetkeks mieleen, tai ei oikeestaan ees alitajuntaan, vaan sellai tuntu vaan hankalalta.

Hyvä mieli mulle tuli siitä, et S perui jonkun verran eilisiä kiukutteluja, että ei oikeest kaikki nyt niin huonosti ollut. Tai siis, ettei ollut niin ettei meillä olisi ollut suhteessa hauskaa ja mukavaa.

 

Ja hyvä mieli tuli myös siitä, et S sanoi et on ajatellut välillä, että mitä jos olisi vielä yhdessä.

 

En tietosesti tarrannut kiinni tohon, mut kai mä jotenkin alitajusesti tarrasin kiinni, koska jotenkin musta tuntuu niin levolliselta nyt. Vaikka ihan samaan hengenvetoon S puhui, että haluaa pitää muhun etäisyyttä, ja aikasemmin S oli sanonut että muistaa meidän suhteesta lähinnä huonoja asioita, si silti tuntu hyvältä kuulla tuosta. Tuli sellanen tunne, et tää kaikki ei ollut yhtään niin helppoa S:lle kuin miltä musta on tuntunut.

 

Mutta jatkossa me tullaan olemaan entistä vähemmän yhteyksissä, eli taas S menee musta kauemmas.

 

Mikään ei oikeasti ole muuttunut, me ei olla yhtään sen lähempänä yhdessäoloa, ehkä vaan päinvastoin kun ei olla jatkossa enää niin paljon tekemisissä. Hämäävintä koko S:n käynnissä oli et vaik ajattelee loogisesti ihan kaikkea mitä S sanoi, teki ja oli, S on siis tosiaanki tykännyt erosta ja haluaa jatkossa ehottomasti pitää kiinni niistä asioista, ni silti tuli itelle sellanen olo, että ehkä sittenki. Vaikka oikeesti mikään ei tota sellai tue!

 

On tosi tyhmää saada tämä tunne. Mulla on ollut se olo, et hyväksyn tän eron ja on mulle tosi hyväksi tämä kaikki, mut rehellisesti sanottuna, kaikesta huolimatta mulle tuli jotenki vahva tunne että se vois sittenki vielä onnistua.

 

On varmaan aika selkeää miks tunnen näin. Musta tuntui niin hyvältä nähdä S:aa, ihan sama mitä S olis tehnyt tai sanonut, oisin silti ajatellut näin. Tuntui hyvältä koskettaa, pitää kädestä, jutella ja käydä kävelyllä. Ymmärrän pelkän kohteliaisuuden ihan väärin. Mulle tuli niin kaikki mukavat asiat mieleen, ja tulkitsin vaan kaiken ihan väärin. Tämä on tosi typerää.

 

Onneks viikonloppuna on paljon ohjelmaa ja tekemistä luvassa. :)