Halusin kirjottaa näitä kaikkia asioita mitä olen käsitellyt mielessäni ja muutenkin,että ymmärtäisin paremmin mitä kaikkea mun pään sisällä on liikkunut.

Se mitä olen näissä jutuissa kirjottanut, ei välttämättä enää ole mun mielessä niin vahvana, kirjotukset on hetkellisiä, ja hetkissä on ollut tosi vahvoja tunteita mukana. Tunteet ei aina noudata järjen kaavaa.

Mutta vahvasti ajattelen joistakin asioista kovin samalla tavalla.

Sinulle näistä on oikeastaan kaikki.

Kirjoitus sinulle 23.10. (täällä mun luona)

Tiedän että oon monet kerrat ollut sellainen etten ansaitse sua. Tuntuu niin tyhmältä huomata, ettei osaa arvostaa elämän tärkeimpiä asioita silloin kun sillä on eniten merkitystä, eli aina.

Huomaan että elämässä hirveän helposti unohtaa asioiden merkityksen, ennen kuin ne tärkeät asiat on lähellä menettää. Oon niin pahoillani että tässä kävi näin. Ehkä kun mun elämä tuntui niin mukavalta ja mulle hymyilevältä täällä, niin unohdin tehdä töitä meidän eteen.

Mulle tää aika on tosi rankkaa nyt, enkä oikeen jaksa/ kykene innostumaan jostain "pikkuasioista" kun tuntuu että pään sisällä pyörii niin nämä meidän suhdeasiat.

Vaikka mä itse aina puhun siitä kuinka elämästä pitää nauttia, eikä murehtia asioista liikaa, tai ajatella liikaa, niin en vaan pysty olla miettimättä kaikkea kun tuntuu että elämä on pelissä. Eihän se niin oikeasti ole kun kaikki on periaatteessa kuitenki tosi hyvin, mutta kai mä sitten vaan rakastan sua niin paljon kun en osaa ajatella että en olisi sun kanssa. Tai en halua ajatella.

Mua sattuu sisältäpäin ihan hurjan paljon, ja mua pelottaa mitä jatkossa tapahtuu. Toivottavasti me ollaan molemmat mahdollisimman pian taas onnellisia. Toivon niin paljon että saan olla sitä vielä aina Sinun kanssasi.

Sinun, </3 ?

Tekstiviestinä 28.10. (mun äidin luota)

Anteeksi, en mä haluais olla tälläinen ollenkaan, enkä yhtään pidä siitä kuka olen ollut viime päivinä. Oon löytänyt itsestäni ihan hirveitä puolia, miks loukkaan just niitä ihmisiä jotka on mulle tärkeitä, miks teen mulle rakkaiden ihmisten elämästä vaikeeta, miks olen niin töykeä? En haluais olla tälläinen mut vaikka kuinka aattelen etukäteen et teen toisin, ni kaikki menee vaan samaa rataa, syytän ja ahdistan. En halua pilata omasta enkä kenenkään muun elämästä päivääkään, mut viime päivinä en ole muuta osannut. Mua sattuu niin paljon ja sattuu vaan enemmän ku mietin miten vaikea olen ollut. Oon ihan sekasin, ehkä mä vaan rakastan sua niin paljon. En osaa nyt olla se iloinen ja elämästä nauttiva itseni ku en osaa ajatella etten olisi sun kanssa. Oon tosi pahoillani tästä kaikesta. :( haluan kuitenki meille kaikille vaan hyvää ja toivon että se hyvä ois vielä sun kanssa.

Vapaata kirjoitusta 30.10. (töissä)

Mitä haluan elämältäni?

Haluan nähdä maailmaa, tahdon kokea "isoja" kokemuksia, tahdon tuntea rakkautta, tahdon jakaa rakkautta, tahdon auttaa heikompia ja tehdä mun läheisille maailmasta parhaan paikan.

Tahdon ettei mun vanhana tarvitse katua, että jotain jäi tekemättä. Haluan oppia olemaan itsekkäämpi muiden silmissä, ja läheisiäni kohtaan epäitsekkäämpi.

Ongelmani on ollut että joskus vähättelen läheisiäni, tiedostamattani, arvostan heitä mutten aina muista suhtautua heihin yhtä tärkeinä kuin vieraisiin ihmisiin, outoa! Tämän pitää muuttua.

Haluan oppia eroon siitä, että pidän asioita sisälläni läheisiltäni. Pettymykset ja negatiiviset tunteet, niin kuin kaikki muutkin ajatukset pitää kertoa juuri läheisillä, ei pitää sisällään. Läheiset tuntevat ihmisen parhaiten, ja heillä on paras mielipide olon helpottamiseen, he tuntevat sinut. Asiat eivät koskaan parane vaikenemalla, eikä ole reilua jättää läheisiä elämästään ulkopuolelle! Ikävää että olen tehnyt niin. :/

Tahdon päästä eroon siitä, että suuttuessani heitän tavaroita. Se on ihan naurettavan tyhmää, ja en halua koskaan enää satuttaa fyysisesti ketään. Vaikka sanat loppuisivat kesken, en enää ikinä tahdo purkaa pahaa oloani rikkomalla mitään! tai lyömällä! Haluan oppia hillitsemään itseni ja purkamaan ahdistustani muuten kuin olemalla hiljaa tai hajottamalla jotain. Löin sua, eikä siihen ole mitään oikeuttavaa selitystä.

Myönnän itselleni, että olen heikko ihminen just nyt. Musta tuntuu että tahdon nyt liikaa sitä toista ihmistä rinnalleni, aivan liikaa. Mua pelottaa olla yksin, mutta ehkä se tekisi mulle hyvää, kokea se tunne että pärjää itsekseenkin.

Mua pelottaa hurjasti, että mitä tekemistä keksii niihin hetkiin kun tuntuu yksinäiseltä, ja aikasemmin pystyi aina ajattelemaan että tuolla jossain on se toinen puoliskoni. Ahdistaa olla itsekseen kun tulee kaikkia muistoja heti mieleen, ja niille muistoille tahtoisi jatkoa. Olen kai läheisriippuvainen, ja tahdon siitä eroon. En tahdo että itsetuntoni riippuu toisesta ihmisestä. Mun täytyy ottaa lisää selvää läheisriippuvuudesta.

Tahdon ettei mun tarvi miellyttää muita niin paljoa. Tai ettei mun itsetunto riipu niin paljon muiden mielipiteistä. Tyhmää että aikasemmin muiden mielipiteet on merkinneet enemmän kuin läheisieni.

Haluan olla hyvä ihminen, se ei riipu mulle vieraiden ihmisten mielipiteistä!

 

1.11. Töissä, ystävyyden pohdiskelua.

 

Huolestutta, että onko meidän ystävyydelle pohjaa.

 

Ollaanko me jotenkin niin erilaisia ettei ystävyys voisi toimia? Onko meidän ajattelutavat niin erilaisia ettei ymmärretä toisiaamme? Erkaannutaanko me toisistamme ihan lopullisesti kun ei olla enää yhdessä? Miten ystävyydelle voi rakentaa pohjaa kun näkee niin harvoin? Voiko tässä tilanteessa rakentaa ystävyyttä, ja millaista ystävyyttä se sitten on?

 

Haluatko olla mun ystävä? Sulla riittää niin paljon toimintaa sun ympärillä, et mua huolestuttaa miten mä sovin sun kuvioihin enää? Onko sulla tulaa mulle, jaksatko tai haluatko sä rakentaa mun kanssa pohjaa ystävyydelle?

 

Sä olet ollut mun elämässä se tärkein ihminen niin pitkään, ja jotenkin nyt vaikka on niin sekavat ajatukset, tuntuu että tarvisin sut sitä tukea mitä oon aina sulta saanut, ni vielä enemmän ku aikasemmin. En vaan tiedä et onko se edes niin luonnollista että sä pystyt sitä antamaan, tai että pitäiskö mun vaan nyt tukeutua muihin ihmisiin?

 

Mä haluisin myös, että sä voisit puhua mulle. Mut ymmärrän sua kyllä tosi hyvin, että jos sulle ei ole ihan täysin selvää mitä ajattelet, ni et vielä halua puhua siitä tai niistä ajatuksista mulle. Mutta musta tuntuu tosi vaikeetla sekin ettet puhu mulle, jotenkin olen niin tottunut siihen että sinä jos kuka puhut. En tarkota tota mitenkää painostavasti, vaan et haluan olla vielä sun elämässä yksi niistä ihmisistä joille voit puhua.

 

Mä oon tosi pahoillani siitä, että meidän suhteen aikana sulal ei aina ollut tuota tunnetta, että mulle voit aina puhua, ja mä kuuntelen. Oon siitä oikeest niin pahoillani. On jotenkin niin tyhmä tunne, ja olo, siitä etten ole ollut sun tuki ja turva aina, anteeksi siitä. Voin ihan rehellisesti sanoa, että sä olit sitä mulle Aina. Anteeksi!

 

Mulla on niin sellainen olo, että olen sulle jotenkin veklaa, tahtoisin niin voida hyvittää tekoni. Jos ja kun se ei enää onnistu siten että teen sun olon erityiseksi, huomioiduksi ja rakastetuksi parisuhteessa, niin anna mun tehdä se ystävänä.

 

Mä olen menneistä vuosist niin kiitollinen, kumpa voisin olla sulle vielä auttaja tulevina vuosina.

 

2.11. Töissä, tunteiden epäilyä.

 

Tuntuu tosi pahalta, ymmärsin eilen illalla, ettei oikeasti ole enää mitään mahdollisuutta saada sua muuttamaan mieltäsi. Pitemmällä aikavälillä se ehkä onkin mahdollista, mutta en usko että olet kovinkaan kauaa sinkkuna, ja sellai on ihan epätodennäköistä et koskaan ollaan enää yhdessä.

 

Mä niin jotenkin luulin jo väärin sun puheista, että kaikki ois sittenki voinu olla vielä hyvin. Tyhmää kun niin voimakkaasti tarttuu kaikkiin oljenkorsiin mitä löytää milloin mistäkin, tai kuvittelee löytävänsä.

 

Näin viime yönä tosi ihanaa unta, siinä vielä sanoitkin että haluat olla mun kanssa. Siitä mulle tuli ajatus tohon runoon, että haluisin nukkua ikuisesti koska siellä sä rakastat mua vielä takaisin.

 

Totuus on kuitenki tosi tyly mulle, en enää koskaan tule saamaan sua vierelleni parisuhteeseen.

 

On tosi vaikeaa suhtautua suhun vaan ystävänä tai kaverina. Sä taas pystyt siihen tosi hyvin, mikä tuntuu musta aika vaikealta, tai sellai hankalalta, että eikö toi meidän juttu nyt merkinnytkään niin paljoa.

 

Olet meistä paljon paremmin pärjäävä ihmisenä. Sun ympärillä pyörii niin paljon ihmisiä koska olet niin kiinnostava tyyppi. Oot tosi seurallinen, hauska, jutteleva, aktiivinen, just sellanen porukassa viihtyvä ja vetäjäihminen, ja susta kiinnostutaan, eikä vähiten sen takia että olet niin hyvännäkönen. Ja siks sulla riittää aina ohjelmaa, tekemistä, ihmisiä ja tietenki susta kiinnostuneita ihmisiä, eli ei sun tarvi itseksesi olla. Pääset, ja oot päässy musta tosi helposti sekin takia yli

 

Mulle koko hommassa menee kauemmin jo senki takia että mä olen se joka ois halunnut vielä. Ihmisenä oon paljon syrjäänvetäytyvämpi ja mulla kestää että saan rennosti heitettyä läppää ihmisten ilmoilla, tarvii että tunnen niitä ihmisiä jo hyvin. Tuo on yksi asia mitä haluaisin muuttaa itsessäni, mutta en tiedä onko se niin edes tarpeellista koska liittyy enemmän mun luonteeseen kuin muuhun.

 

Pidän siitä että ihmisten kanssa voi olla kaksin tai kolmin ja jutella asioista. Jotenkin mulla on sellanen olo, et oon tosi vakavanolonen varmaanki. Ja en osaa oikeen heittää porukassa sitä hauskaa läppää. Ja sitten jos sanon jotain isossa porukassa, ni mulle merkkaa hurjan paljon että miten ihmiset reagoi. Ja saatan tulla tosi varovaiseksi jos mun jutulle ei sattuis nauramaan kukaan. Tosi tyhmää ja outoa, koska eihän vieraiden ihmisten mielipiteillä pitäis olla niin merkitystä, oikeastaan ollenkaan!

 

Ja sellai ku sun kanssa joskus riiteli, ni outoa kuinka mulle on ollut niin tärkeetä mitä naapurit on ajatelleet, jos oon lähtenyt pois, ja huusit mun perään jotain että haista vittu, niin saatoin olla tosi harmissani siitä mitä naapurit miettivät, enkä niinkään siitä että sanoit mulle niin.

 

Ehkä tuokin kertoo siitä et ei sittenkään oltu sopivia toisillemme. Koska oisinhan mä tajunnut välittää ja huomioida jos oisit oikeesti ollut mulle niin tärkeä? Tavallaan on ihan normaalia, et pystyy luottaan sellaseen jatkuvuuteen, mut ei tuolla tavalla mitä minä tein. Saatoin jättää sut kokonaan huomioimatta. Ei kai sellai niin pahasti voi unohtaa ketä rakastaa, jos oikeesti rakastaa? Miksei herätykseksi riittäny ne muutamat kerrat mitä oli, kun sanoin ja lupasin että kaikki muuttuu. Mut sitten taas myöhemmin meillä oli samat ongelmat mitä aikasemminkin. Miksi se meni niin jos kerta meidän juttu oli niin hienoa? Oliko se niin hienoa, oikeasti?

 

Oonko mä nyt kuinka pahasti vaan jossain eropaniikissa, kuinka todellisia nää mun tunteet ikuisesta rakkaudesta oikeen ees on? Kuinka hetkellisiä ne on? Kuinka suuri osa mun halusta jatkaa sun kanssa, on sitä et oon niin tottunut olemaan sun kanssa?