Mua ei harmita, että en ole kertonut sulle tuosta, koska mun mielestä se, että tiesit siitä, ei hyödyttäny oikeesti ketään. Kenenkään oloa se ei parantanut, se ei muuta muuta kuin että jäi paha mieli.

Tai harmittaa mua etten kertonut, koska arvostat niin paljon rehellisyyttä, mikä on tietenki oikein. Mutta musta tuntuu toisaalta, että myös sä olet ollut epärehellinen, lokakuun alusta lähtien aloit jo päättämään että meidän suhde oli päättynyt, etkä kertonut siitä mulle oikein mitään.

Se mitä tapahtu sinä iltana, kummitteli mun mielessä tosi pitkään, niin pitkään ja niin paljon. Ja se näkyi lopulta siinäkin etten voinut olla R:n kanssa missään tekemisissä sen jälkeen. Mulla on periaatteeni, enkä ikinä halua pettää. En oikeesti usko itsekkään mitä tein, oon tosta itselleni vihainen ja pettynyt.

Musta tuntuu pahalta että ajattelet että en ois ollut sulle rehellinen. Se suurin paha mitä siinä tapahtu, oli mun mielestä se että ihastuin toiseen, ja enemmän kuin pussailu ja muu, musta tuntui pahimmalta käsi kädessä käveleminen. En tiedä oonko kuinka outo, mutta mulle noi tunneasiat oikeesti merkitsee enemmän, ja niistä mä puhuin sulle! En ole ollut epärehellinen tuosta asiasta, koska oon kertonut sen mikä oli kaikista vaikein asia kertoa, kerroin senkin mikä oli kaikista pahimman tuntuista, käsi kädessä kävely.

Sanot että ainoa asia mitä vaadit multa oli rehellisyys, ja että sitäkään ei ollut. Se on ihan liioittelua koska mä kerroin sulle tosta!

Mutta oikeesti, tuokin kerta meni niin, että pussailtiin, mutta enempään en vaan yksinkertasesti pystynyt. En ole koskaan pystynytkään, sä olet ainoa kenen kanssa olen pystynyt. Kesällä oli seksiä sen L:n kanssa lahdessa, mutta sekin kertoi mulle niin paljon, sä olet ainoa kenen kanssa pystyn. En ole sanonut tästä sulle, koska ei ole kovin miehekästä, mutta siellä lahdessakin kävi niin, että mulla ei vaan meinannut seisoa, ja se päättyi siihen kun mulla vaan veltostu, ajattelin sua.

En tiedä mitä R on siitä kesästä kertonut sulle, mut kyllä mä siihen olin ihastunut, niin kuin kerroinkin. Musta tuntuu että tuo oli se pahin asia, ja siitä olen ollut sulle täysin rehellinen. Pahinta mulle oli että kävelin käsi kädessä jonkun kanssa johon olin ihastunut, ja se et ollut sinä. Koko sen illan mietin koko ajan, että teen väärin. Mä en halunnut loukata sua.

Olisi pitänyt kertoa. Anteeksi. Musta tuntuu vaan niin pahalta, jos musta tuntuu et jokin asia satuttaa sua. Oot ollut mulle se prinsessa vaaleanpunaisessa mekossa, ja en halua sulle mitään pahaa.

Muistan kuinka kerroit myöhemmin, että pussailit siellä saman isosbileissä saman kesän alussa. Silloin melkein kerroin sulle tuosta mitä minä tein, se oli niin lähellä, muistan kun istuttiin sun luona saunassa ja olin jo avaamassa suutani, mutta sanoitkin että mennään takasin lauteille. Se jäi koska en halunnut että kummallakaan on meinneistä, taakse jääneistä asioista paha mieli. Ja sitä mukaa se kynnys kasvoi aina, ja lopulta se jäi koska sillä ei ollut mun mielestä enää merkitystä, tiesit jo siitä pahimmasta.

Sä olit silloin Maltalla, ja mä olin sulle tosi mustasukkanen siitä yhdestä isostyypistä, en halua tässä sanoa nimeä, mut tiedät kuitenkin kenestä. Se laitto sulle sydämmenmuotosia kortteja joista et halunnu ensin kertoa, olin ihan mustasukkanen. Olin mustasukkanen kaikista niistä rikkaista ja hauskoista tyypeistä mitä siellä maltalla oli sun kanssa, sen yhden kanssa kävit rannalla kävelyillä iltasin ja kun sillon kerran soitin keskellä yötä ni olit tupakalla sen kanssa. Musta tuntu tosi vaikeelta se välimatka ja kuvittelin että meidän suhde oli vaikeuksissa, helposti sain sit lohtua lähempää.

Tavallaan tuossa on paljon yhtäläisyyksiä siihen mitä meillä oli lokakuun puolivälissä: sun mielestä ei mennyt vahvasti, ihastuit toiseen, ja aloit säätämään sen kanssa. Susta ei tuntunutkaan pahalta, ja kaikkien (osin kuviteltujen ja väärinkäsitystenkin sävyttämien) ongelmien keskellä päätitkin hyljätä vanhan. Mä tein tuossa tilanteessa ihan toisin, opin siitä että mulle tuli tosi paha olo, eikä sua saa satuttaa.

Muistan nyt niin hyvin miten pahalta musta tuntui tuo. Ja juttelin siitä R:llekin silloin paljon, ennen kuin en voinut nähdä koko ihmistä kun niistä asioista tuli niin paha mieli.

Mulle on tullut se sama paha olo, kun olen kuvitellut millaista olisi nyt pitää hauskaa "sillä tavalla" jonkun muun kanssa. Musta tuntuis niin voimakkaasti, että pettäisin sua. En pystyis siihen, koska mun tunteet on nyt niin voimakkaat sua kohtaan.

Mä oikeesti rakastan sua ihan älyttömän paljon, enkä voisi ihan rehellisesti sanottuna kuvitella, että edes pussailisin kenenkään muun kanssa. Hetkittäin oon tässä viimesten viikkojen aikana kuvitellut, että voisin jotain fyysista harrastaa jonkun kanssa, mut hetki hetkeltä mun tunteet sua kohtaan on vahvemmat ja selkeemmät, oot hyvä mulle ja tiedän että oisin sitä sulle, tekisin sut onnelliseksi.

Meinasin kirjoittaa seuraavaks että en ole kertonut sulle aina kaikkea, mutta ei se pidä paikkaansa. Tiesit jo tosta illasta kaikkein pahimman. Jätin kertomatta, koska jotenkin ajattelin että se suojelis sua. Oot ollut mulle vajaan neljän vuoden ajan se tärkein ja arvokkain, enkä ole halunnut et mikään satuttaa sua, jos ei tarvitse satuttaa. Niinku kirjotin jo aikasemmin, oot ollut mulle se prinsessa jota ei saa satuttaa turhaan.

Ehkä me ollaan tossa mielessä tosi erilaisia. Mä en ole koskaan tiennyt joistain asioista, jotka liittyy muhun, mutta niiden asioiden tietämisellä ei ole ollut mulle merkitystä, noin mulle on sanottu pienestä pitäen. Tarkotan tietenki mun isää. Jotenkin oon kai oppinut, että sillä ei ole merkitystä mitä kaikkea siihen liittyy, kun ei se muuta mitään. Oon pahoillani etten ole ymmärtänyt tuota aikasemmin.

Mua harmittaa tosi paljon, että oon omasta mielestäni suojellut sua, halunnut vaan hyvää, mutta sä ajattelet tosta ihan päinvastoin, että jotain tosi väärää ois tapahtunut. Ja varsinki nyt, koet sen tosi pahana asiana meidän suhteen jatkon kannalta.

Ne asiat mitä tapahtu, kerto mulle vaan siitä kuinka tärkeä olit mulle sillon. Se kaikki tapahtu silloin oikeesti vaan yhtenä iltana, eikä koskaan myöhemmin, se yks ilta ei muuta sitä mitä kaikkea ihanaa meillä oli yhdessä ennen sitä iltaa, ja sen illan jälkeen.

Kadun sitä iltaa. Se opetti mulle kuitenkin niin paljon susta. Se tuntui niin äärettömän pahalta. Ja huomasin entistä paremmin mitä tunsin sua kohtaan.

On mulla sellanen tunne, et mun pitää kertoa sulle vielä jotain.

Se ei ole niitä kaikkia kertoja kun olen saanut kieltäytyä jos minkäkinlaisista tarjouksista ja ehdotuksista. Mihin tahansa ryyppytapahtumaan on mennytkin, niin aina tulee jos jonkunlaista pelaajaa, ja se yks ilta sillon kauan sitten kerto mulle kaiken mitä niistä "seikkailuista" oisin saanut, noita kertoja kun olen kieltäytynyt, on kymmeniä. En ole pystynyt mihinkään koska sä oot mulle ollut se paras ja tärkein aina.

Oon pystynyt sen rajan ylittämiseen oikeesti vain silloin kun musta on tuntunut että me oltiin kaukana toisistamme. Eka kerta silloin R:n kanssa, ja viime keväänä sen kotkalaisen kanssa. Tampereen homma ei ollut minkään ylittämistä, vaan ihan puhdas vahinko, se ei tuntunut miltään, enkä hakenut mitään. Tai ehkä se tuntui, pahalta, enkä siks voinut siitä sulle heti kertoa, vaikka sanoinki että se ei merkinnyt mulle mitään. Huomasin että sun kanssa pussailu tuntuu enemmältä kuin ei miltään, sitä se oli.

Mutta se asia mistä musta tuntuu että mun pitäis kertoa, on se mitä sen yhden A:n kanssa oli. En voi tässä sen tarkemmin sanoa kuka A, mutta tajuat kyllä kenestä on kyse ku sanon että se on sen yhden mun idolin sukulainen.

Musta tuntui, että A:n kanssa mulla synkkasi heti samantien niin hyvin, oli paljon juteltavaa, yhteistä, oltiin niin samanlaisen tuntusia. A oli ja on tosi erilainen kuin sä, siis ihan kokonaan, en sano ettet ois syvällinen, mutta just sitä A on, kirjoittaa runoja, pohdiskelee kaikkia asioita, A tanssii, on esiintyny laulajana, matkustellut paljon, kaikkea tollasta. Ihastuin siihen aika kovasti, eikä se tunne ollut yksipuolista, tuntui niin jännältä tavata ja nähdä.

Me ei A:n kanssa missään vaiheessa tehty mitään fyysistä, ei seksiä, ei pussailtu, ei pidetty edes käsistä kiinni tai mitään. Kerran me halattiin, kun oltiin ensin monta tuntia juteltu.

Se miksi ei tehty mitään, johtui ihan siitä että tajusi heti mitä oli tapahtumassa, sulla ja mulla oli tosi vähäistä kaikki yhteydenpito, ja A oli niin erilainen kuin sinä: uusi, jännä, mielenkiintoinen.

Ja tuon tajusi molemmat! Juteltiin tosta pian, kolmannella kerralla kun nähtiin. Kumpikin seurusteli, ja todettiin vain, et vaikka oikeestaan tekis mieli, niin ei pidä tehdä mitään, koska ihastukset on ohimeneviä, ja ne ei kuitenkaan merkkaa mitään sen vanhan rinnalla. Ton jälkimmäisen mä toin esiin, sen mä olin oppinut viime kesältä niin hyvin.

En halunnut puhua sulle tosta, kun aattelin että se loukkais sua, mutta kerron nyt sitten kaikesta. On niin hölmöä, et olen pitänyt jotain tälläistä sisälläni, en enää tee niin.

Enkä ole yhtään ylpeä siitä mitä A:n kanssa oli. Mutta toisaalta oon ylpeä siitä että en tehnyt mitään, tiesin että sua kohtaan mä kuitenkin tunnen niin paljon ettei se jää jonkun ihastuksen varjoon. Ne tunteet mitä oli A:ta kohtaan, oli kuitenki koko ajan vaan ohimeneviä, sua mä rakastin.

Vaivasi tuo juttu kuitenkin meidän suhdetta, kun tuntui että mun ja sun välinen yhteydenpito ei toiminut, jo senkin takia kun ei satuttu mihinkään samaan aikaan. Ja jonkun muun kanssa se toimi ilman yrittämistä, tuntui niin vaivattomalta. Väkisinkin vertaili, mutta mulla oli aina ajatuksena, että sun kanssa mä olen.

Silloin kun kävit täällä vain yhtenä yönä, niin olin kyllä oikeesti niistä asioista myrtsinä, mitä tähänki asti olen sanonut, tuntui että sä vain päätit kaikista asioista, autosta ja viikonlopuista.

Mua harmitti tosi paljon, kun meidän suhde oli niin huonossa jamassa, ja kun kyselit asioista vähän siihen tyyliin, että onko mulla joku toinen. Tavallaan mulla oli joku jonka kanssa jotkut asiat tuntu vaivattomammilta, mutta josta tiesi ettei sen kanssa tule koskaan tekemään mitään, koska ne tunteet johtu vaan meidän suhteen tilanteesta, ja ne tunteet oli ohimeneviä, niin kuin ne olikin. Sua mä kuitenkin rakastin, ja luulin että ollaan aina yhdessä. En mä missään vaiheessa epäillyt meidän pysyvyyttä. Ja sellai musta tuntuu tavallaan huonolta, että sulla noi ajatukset menikin sitten ihan päinvastoin.

Niin hölmön tuntusta, että tossa tilanteessa vaikeista asioista puhuminen vaikealla hetkellä ois ehkä pelastanut meidän suhteen?

En oikeen tiedä miten mun pitäis tästä jatkaa. Eilinen oli eka päivä, kun musta tuntui siltä et mulla ois ollut paljon asioita käsiteltävänä, mutta en käsitellyt niitä muuten kuin juttelemalla vähän mesessä, eikä sekään osunut ihan aiheeseen.

Lopulta päädyin ajatteleen tosi katkerasti mitä S on tehnyt vanhaa suhdetta kohtaan, musta tuntuu että S teki mulle tosi paskasti, ja olin niin raivoissani että puhuin jo siitä etten ehkä voi hyväksyä tota kaikkea mitä S on tehnyt, ja en tiedä haluanko mä olla noin paskan ihmisen kanssa edes tekemisissä. Voinko antaa anteeksi jollekin, joka on tehnyt niin vääräntuntusesti mua kohtaan?

Ja just siksi musta tuntuu niin petetyltä ja väärin kohdellulta. Ymmärtäisin tän tilanteen jos S olisi ollut jossain vaiheessa yksin ja huomannut pitkän harkinnan ja kunnon keskustelujen jälkeen myös mun kanssa, varsinki ilman uutta ihastusta tai uusia ihmisiä, ettei vanha suhde voi olla enää onnellinen. Mutta S siirsi ne kaikki hyvät tunteet jo uuteen ihmiseen, enkä usko että silloin voi realistisesti arvioida vanhaa suhdetta.

Ja se, että mun mielestä S vaan luovutti koko jutussa, kun uutta mukavaa tuli kuvioihin. Ois mullakin ollut täällä mahdollisuuksia ottaa vaan joku uusi, mut olin kuitenki rehellinen aina itelleni, ja tiesin et S on se hyvä mulle.

Tuntuu niin väärältä, että S teki kaiken ajatustyön ilman että puhui siitä mulle kunnolla. Kai mä nyt olisin paremmin ymmärtänyt, jos S ois todella sanonut mulle, että tää suhde tulee päättymään jos tilanne ei muutu. Koko kaukosuhdevaihe oli mulle vaan väliaikasta, ja musta tuntuu ettei mua otettu mukaan keskusteluun tän suhteen jatkosta.

Mun mielestä S:n pitäis edelleen harkita asioita, mutta se on aika myöhäistä, kun uuden ihastuksen kanssa on jo niin pitkällä. Ehkä toivon että jossain vaiheessa kun sen jutun alkuhuuma loppuu, ja jotenkin realistisesti ajattelee asioita, miettii vanhaakin, tajuais noita asioita, että oliko vanhassa suhteessa asiat oikeesti miten huonosti. Ja miten ne todellisuudessa ois ollut jatkossakin.

Mulle itselleni on niin selvää kaikki, että mitä haluan. Ja mulle on myös tosi selkeetä, että jos suhde S:n kanssa ois jatkunut, niin siinä ois ollut asiat tosi hyvin. On niin paljon muuttuneita asioita.

Oon havainnut niin paljon itsessäni, että jo pelkästään se muuttaa asioita, ja niitä ongelmia mitä mun ja S:n suhteessa oli, korjaisi niitä. Se että mä oikeest myönnän itselleni vaikka sen että mun tarvii korjata itsessäni se että suuttuessani heittelen tavaroita, on jotain mitä aikasemmin ei ole ollut. Ja aion myös jatkaa tätä muuttumista, näen ”ammattilaisenkin”.

En usko myöskään että tässä tulis enää mitään sellasia ongelmia, että ei ymmärtäis toisen arvoa, jo tää tilanne itsessään on ollut tosi selkeyttävää. Musta tuntuu tosi oudolta vieläkin, että S sanoin meidän suhteen päättymisen yhdeksi isoksi syyksi just tuon, ettei halua enää sitä tilannetta että parin kuukauden välein mä mietin et haluanko olla enää yhdessä. Se siinä tuntuu oudolta, että noin ei oikeesti edes käynyt kesän jälkeen missään vaiheessa. Oikeestaan on käynyt ihan päinvastoin, täällä mä olen huomannut kuinka hyvä ja tärkeä S on ollut mulle.

Mun ja S:n suhdetta vääristi tosi paljon, että mun sosiaalinen elämä, tai elämä muutenki, oli niin yksipuolista, enkä ollut tyytyväinen siihen. Mutta sekin on muuttunut, ja tuntuu että ei ole enää sellasta vaaraa että toisen elämä ois niin paljon tylsempää. Tai ehkä S:aa vähän pelotti tulla tänne, koska täällä ei suoraan ollut S:lle mitään, ja senkin takia oli niin paljon helpompi jäädä vanhaan, rakentaa mielummin vanhassa uutta kivaa, kuin jatkaa vanhaa suhdetta joka oli sillä hetkellä hankaluuksissa, ja vielä paikkakin olisi ollut uusi.

Mutta jos palaa takaisin aiheeseen, ni väärältä tuntuu just se, että mun mielestä S on tosi pitkälle, ehkä tiedostamattaan korvannut mut toisella ihmisellä, eikä ole oikeest kovin pitkälle miettiny asioita. Mun mielestä siitä kertoo sekin et joka kerta kun asiasta juttelee S:n kanssa, ni S kertoo aina tosi eri tavalla miten se on missäkin vaiheessa ajatellut, tai milloin on työstänyt mitäkin. Ja kun koittaa kysyä asioista, niin hirveen helposti S heittäytyy tosi puolustavaksi ja hokee vaan sitä ettei enää halua tai usko, ihan niinku se olis ainoa asia mitä on tajunnut.

Tosi ikävää että tästä on jäänyt molemmille niin huono maku. Tiedän etten ole ollut kovin mukava, ollenkaan, mutta toisaalta mun tilanteessa se on mun mielestä ihan ymmärrettävääkin. Kunpa S:kin ymmärtäis sitä, ja osais sitten jossain vaiheessa arvioida meidän suhteesta ne hyvät asiat, eikä vaan nämä viime aikojen ikävät tuntemukset olis mielessä.

Jos S oikeesti miettii tunteitaan jossain vaiheessa, ni se varmaankin huomaa että vajaan neljän vuoden seurustelun jälkeen, ja niin voimakkaiden tunteiden jälkeen ei oikeesti voi tuntea ketään uutta kohtaan samanlaista, kyse on enemmän siitä että haluaa päästä vanhasta eroon ja siirtyminen tapahtuu helposti uuden kanssa. Mut mun mielestä ois tosi tärkeetä et S:kin huomais miten paljon uusi ihminen on tässä tilantees vääristäny asioita, niinku tossa jo aikasemmin kirjotin.

Mutta mä en tiedä miten tästä jatkaisi. Huomasin eilisestä sen, että asioita pitää käsitellä, koska muuten siirryn helposti niihin vanhoihin tapoihin, olen vihanen ilman järkevää syytä, tai en osaa olla järkevästi. Asioiden käsittelyssä jään vaan tosi helposti jumiin ikäviin asioihin joille en voi mitään.

Oon tosi innoissani kun oivallan jotain itsessäni, tai tulee jotain tosi mukavia asioita, ja haluisin kertoa niistä S:lle, mulla on jatkuvasti mielessä että mitä S sanois tähän ja tähänkin asiaan, mitä jos tietäis tästäkin, mitä se ajattelisi. S on ollut se tärkein ihminen mulle niin pitkään et on vaikeeta olla haluamatta olla nyt yhteyksissä. Ja on musta aina tosi mukava kuulla pelkästään S:n ääntä.

Mutta musta tuntuu myös siltä, että ehkä nyt ei enää pidä kertoa. S ahdistuu kun kuulee mitä olen ajatellut.

Ei varmaan ole kovin tavallista, että voi samantien olla ystävä eron jälkeen. Varsinkaan jos toisesta tuntuu siltä että on tullut loukatuksi pahasti. Just nyt musta tuntuu etten halua olla kovin paljon tekemisissä ihmisen kanssa joka on satuttanut mua niin paljon. Toisaalta mä tiedän et se sama ihminen voisi tehdä kaikesta niin hyvää taas.

Nää kirjotukset on toisaalta hetkellisiä, mut ajattelen näistä tosi vahvasti niin kuin kirjotankin, nää on niin läheltä.

5.11. Tentin jälkeen kirjoittelua

Kuinka pitkään mun ajatukset ja mieli mustuu siitä, kun mietin mitä olet tehnyt jonkun toisen tyypin kanssa?

Pystyn jotenkuten aattelemaan meidät ystävinä, tai no, ihan hyvinkin, mut heti kun tulee mieleen että otat esim. suihin toiselta tyypiltä, mulle tulee ihan äärettömän paha olo. En pysty ajattelemaan järkevästi, ja mietin vaan samantien että haluan sut takaisin.

Jotenkin just fyysinen tekeminen jonkun muun kanssa satuttaa tosi paljon. Luulin että just se ois ollut se juttu meidän välillä, ja mitä et olis osannut tehdä toisen kanssa.

Kolahti vaan tosi pahasti taas kerran, kun kuulin mitä olit puuhaillut. Itse mä sitä kysyin ja halusin tietää. En tiedä onko sitä hyvä kuulla ollenkaan, tuntuu että käännän vaan veistä haavassani ja satutan itseäni lisää. Mutta kuitenkin, niin suuri osa musta tahtoo vielä yrittää, tai no, ei suuri osa vaan kaikki minussa. Jos mä oisin hyväksyny ton eron ni en kyselisi noista asioista. Mut etsin susta joka ikinen kerta kun oon yhteydessä, sitä jotain pientä mahdollisuutta olla vielä yhdessä.

Eilen illalla mä olin vaan yksinkertasesti tosi pettynyt. Mua ei itkettänyt, tuntui että ymmärsin et se juttu on lopullisesti ohi. Otin sängystä toisen peiton pois, laitoin sun ja mun kuvia pois näkyvistä, sun tavaroita kaappiin. Nukuin yön halien nasua. Aamulla kun heräsin niin ajattelin taas vain sitä että haluisin olla yhdessä.

Musta tuntuu vaan niin lohduttomalta ja ikävältä, et en osaa vieläkään oikein hyväksyä eroa. Tai ei musta tunnu että mun sitä vielä tarvis tehdä. Tai tarvii, mutta ei ole väärin jos nyt vielä en ole onnistunut siinä.

En oikein tiedä mitä haluan jatkolta. Mun unelma elää sun kanssa, on vielä olemassa. Mut en halua roikkua sussa mitenkään. Haluisin pystyä olemaan niin, että olen muuttunut ja korjannut itsestäni ongelmani, sen todellakin teen, olla itsevarma ja itsekseni pärjäävä. Ja itseeni tyytyväinen.

Tarkemmin kun aattelen, ni en mä muuta tahdo, kuin olal nyt seuraavaksi itseeni tyytyväinen. En todellakaan ole sitä, koska ihan hirviömäisesti käyttäydyin sua kohtaan. Ja menetin sen tärkeimmän ihmisen omilla teoillani ja tekemättömyydelläni parin viime vuoden aikana.

On tosi hyvä, että nyt viimeinkin oon oivaltanu eräät asiat itsessäni. Tosi typerää että siihen meni näin kauan, ja se vaati tän tilanteen. Mutta musta tulee parempi ihminen tän kaiken jälkeen. Vahvempi, ja tulen toimeen itseni kanssa.

Parasta mulle taitaakin nyt olla, että et halua enää olla mun kanssa, koska tää on mulle niin tärkeä kasvun paikka. Suhdetta häiritsee tosi paljon, jos toisella on joskus hankaluuksia itsensä kanssa. vaan tarvii siihen jonkun toisen tukea. Jos on suuria ongelmia pitää itsestään, vääristää se suhdetta toisiinkin ihmisiin, suhteista tulee kieroutuneita ja vääristyneitä.

Ehkäpä juuri tuo on se syy miksi mun ja sun suhde oli niin suurissa vaikeuksissa silloin tällöin. Ei nuo ongelmat olleet aina läsnä, mutta vaikeuksia niistä varmasti seurasi, kun en osannut suhtautua normaalisti joihinki tilanteisiin.

Ääh, pitää lopettaa, tenttiaika päättyy.

6.11. Aamu.

Aamut tuntuu kaikkein vaikeimmilta. Kun vielä oltiin yhdessä niin musta tuntu aina aamusin varmimmalta, että ollaan tarkoitetut yhteen.

On monia hetkiä, ja pitkiä jaksoja näin päivisin, kun musta tuntuu et oon hyväksyny että ollaan erottu. Musta ei tunnu edes niin hirveältä ajatella että olet jonkun toisen kanssa. Mutta aamuisin mulle tulee mieleen kaikkia ikäviä ajatuksia ja se äärettömän mustasukkanen tunne, ja halu olla taas yhdessä.

Eilen oli hyvä päivä. Ja se oli ensimmäinen kun aloin hyväksyä eron, vähän väärin tuossa aikasemmin kirjotin et päivisin ois helpompaa, kyse on vaan tosta yhdestä päivästä, ja siinäkin oli heikkoja hetkiä.

Auttoi tosi paljon et tein tästä sängystä yhden ihmisen sängyn, jotenkin tajuan niin paljon selkeemmin, että olen yksin. Ja että laitoin sun kuvia ja meihin liittyneitä esineitä sivuun, ni ymmärtää et on oikeesti vaan minä, eikä enää meitä.

Muutos aikasempaan on oikeesti ihan älyttömän suuri, kun viimesen vajaan neljän vuoden ajan on kuitenkin toinen ollut aina jollain tapaa läsnä, ja vaikka ei olla aina oltu niin rakastuneita ja jatkuvasti yhdessä, niin toinen on kuitenkin ollut aina ajatuksissa alitajuisesti mukana. Viimesenä vajaana neljänä vuotena on aina ollut me, eikä minä.

En tiedä oivalsinko mä eilen mitää elämää suurempaa missään vaiheessa, kun kerta tuntui hyvältä. Ehkä se hyvä tunne tuli siitä kun näin taas ihmisiä, oli tekemistä, ja tuli suunniteltua jotain tulevaakin. Ja auttoi ne toissapäiväiset jutut, että järjesteli täällä jotain. Ja se kun olit harrastanut jo seksiä toisen kanssa, auttoi ymmärtämään niin paljon paremmin että se on oikeasti ohi.

Ei ole henkisen hyvinvoinnin kannalta kaikista paras kysyä et ootko jo harrastanu seksiä, ja miten. Toivoin vaan kuulevani että et olisi ollut harrastanut, koska sitten mä oisin vielä ollut mahdollisuus sulle. Mutta kun sulla toimii jo fyysinenki puoli toisen kanssa ni se kertoo jo kaiken meidän mahdollisesta suhteesta.

Musta tuntuu et jään vähän jumiin ajatuksissani kun mulle tulee mieleen et sulla on jo seksielämääkin. Mun pitäis miettiä enemmän omia asioitani, eikä noista ajatuksista sinusta jonkun toisen kanssa, tule oikeastaan mitään rakentavaa tai mun tilannetta helpottavaa mieleen. Niistä tulee vaan niin voimakkaita tunnereaktioita mulle, et e oikeen saa ajateltua muuta.

Mä ajattelen niin, että asiat pitää kohdata ja hyväksyä. Mitkään ongelmat ei ikinä ratkea unohtamalla tai siirtämällä niitä syrjään, sen mä olen oppinut!!! Tilanteet joista tulee mahdollisesti hankalia hetkiä tai vaikeita ajatuksia, pitää kuitenki käydä läpi niiden ihmisten kanssa joita se tilanne koskee, puhumalla, kirjoittamalla, tai ihan millä keinolla, vaikka ”ammattilaisen” avulla, kunhan ne vaikeat asiat tulee oikeasti käsiteltyä.

Oon oppinut niin karvaasti että ikäviä asioita ei koksaan pidä enää vaan jättää taakseen, koska ne ongelmat palaa uudestaan jos niitä ei käsitellä. Liian helposti hyvinä hetkinä tuli vähäteltyä niitä vaikeuksia mitä aiemmin oli, ja niinhän siinä sitten kävi, että vaikeimpina hetkinä ne ongelmat palasi moninkertasina. Sitä virhettä en enää koskaan halua tehdä.

Pitää kuitenkin varmaan erottaa, et mille ikäville tilanteille mä oikeasti voin mitään. Vaikeat ajatukset susta jonkun toisen kanssa on mulle ongelma, mut voinko mä oikeesti sille nyt muuta kuin selvittää mistä se huono olo mikä mulle siitä tulee, johtuu? Ja musta tuntuu et oon jo ihan hyvin sen ymmärtänytkin, voinko mä siis tehdä enempää ton asian suhteen? Onko kyse jatkossa tosta ongelmasta selviämisessä, että vaan hyväksyn sen asian? Auttaako hyväksymistä että ajattelen asiaa?

Multa alkaa loppumaan aika, pitää mennä kouluun. Oli niin monta asiaa mistä piti kirjottaa, mut meni nyt tätä rataa, ihan hyvä näinkin, ja oli tossa paljon muutakin ku et olit toisen kanssa, mut vielä oon aika jumissa sen ajatuksen kanssa.

Mun piti kirjottaa seuraavista jutuista: Mistä se hyvä tunne, mikä tässä mun uudessa elämäntilanteessa tulee, johtuu oikeen, mistä osasista se koostuu, miten siitä saa kestävää?

Oli oikeestaan tosi tärkeätä kun kirjoitti tosta et ongelmia ei pidä unohtaa. Mulla on ollut tässä hyviäkin hetkiä, mutta muistanhan mä myös että mulla on isoja asioita käsiteltävänä itsessäni? Etten vaan lakaise vaikeita asioita maton alle kun menee hyvin? Etten sitten huomaa että ne asiat jää käsittelemättä ja tulevat esiin? Oon niin päättänyt nyt hoitaa itseni kuntoon.

Mutta enhän mä hyvinäkään hetkinä unohda, että löin sua, mulle tärkeitnä ihmistä, satutin mun lähimmäistä. Enhän mä unohda, et mun pitää oikeesti hoitaa itseni kuntoon, muistanhan että mulla on käsittelemättömiä ongelmia itsessäni, eikä niitä pidä vähätellä!!

Ikävää, et on mentävä, mut muuten myöhästyn, jatkan myöhemmin sitten taas.

6.11. Ennen nukkumaanmenoa

Vaikka koulussa oli ihan mukavaa, olin kuitenki koko päivän jotenkin niin surullinen. Tai mietin kovast, että miten voin olla onnellinen. Mistä se onni tulee? Kuinka pystyy nauttimaan kaikista pienistä asioista kun tuntuu, että se kaikista suurin asia, se kaikista tärkein, eli S on poissa.

Mun elämässä on aina ollut tärkeetä et tietää jotain hyvää olevan tulossa. Ihan hyvin jaksaa kaikenlaista ikävää, kun on jotain mukavaa mitä odottaa. Nyt tuntuu että on tosi tyhjän päällä siinä mielessä, että on vain jotain yksittäisiä tilanteita mitä on tiedossa, kun taas haluisin että on se jatkuvuus mihin voi aina luottaa.

Toisaalta, kyllähän mä tiedän et kaikenlaista hauskaa on aina luvassa ja tulossa, mut se ei ole mun hallinnassa mitenkään kunnolla, eli oikeestaan vaik kaikenlaisia hauskoja juttuja tietää tulevan, ei kuitenkaan se ole sillä tavalla jatkuvaa, et siihen vois luottaa, että sitä hauskaa saa kun haluaa tai tarvitsee. S oli mulle aina valmiina, kun vaan tarvitsin.

Mua inhottaa hirveästi sellaset tianteet, että itse haluaisi tehdä kaikenlaista, olla ihmisten ilmoilla jossain, ja sitten ei saakkaan ketään lähtemään mihinkään, ja pahimmas tapauksessa en saa ees mitään yhteyttä kehenkään, vaan olen ihan yksin. Noi tilanteet mua pelottaa tosi paljon.

Mä tavallaan tarvitsen parisuhdetta just noihin tilanteisiin, ja noi tilanteet on varmasti yksi syy miksi ihmiset tahtoo olla parisuhteessa, ettei tarvitse koskaan tuntea että ois ihan yksin.

Pitäiskö mun kestää tollasia tilanteita jotenki paremmin? Ehkä se et haluaa parisuhteen tollastenkin syiden takia, et ei tule tuota vaikeaa tunnetta, on vähän huono juttu, koska ei toisaalta pitäis olla tola tavalla riippuvainen toisesta.

Onko se riippuvaisuutta, vääristääkö se suhdetta? Mä en ole siinä mielessä seuraihminen, et tekisin niin mielelläni juttuja isossa porukassa, paljon mielummin oon kahdestaan jonkun kanssa, koska siinä voi jotenkin nini paljon helpommin olla oma itsensä, ja jutella oikeasti asioista. Ehkä siinä on sekin hyvä, että tietää ettei jää ulkopuoliseksi, se on musta aika ikävän tuntusta, jos sellai jää. Sitä kai pelkäänki jonkun verran, tai paljonkin?

Mistä se johtuu, et ulkopuoliseksi jääminen pelottaa? Miks musta tuntuu et mulle käy niin melko usein jos on mulle uusia ihmisiä ja joku tilanne? Onko siinä jostain itseään toteuttavasta ennustuksesta kyse? Mietinkö liikaa jotain tärkeetä sanottavaa, ja sit en saa sanotuksi mitään hauskaa? Miksi niin usein musta tuntuu et ihmiset eii halua olla mun seurassa? Tai miksi ne ei hakeudu mun seuraan?

Oonko mä oikeesti kuinka tylsä? Onko mun jutut pelkästään vakavia? Pitäskö mun yrittää vaan heittää jotain tyhmää läppää, vaikka väkisin?

No kyllä joskus ihmiset hakeutuu mun seuraan, ja sanon mä joskus jotain hauskaakin. Ehkä mä oon vaan ihan liian kiinnostunut siitä mitä ihmiset aattelee asioista, että jään miettimään niitä liikaa, enkä keskity sellaseen hauskaan mitä voisi sanoa, tai sellai siihen tilanteeseen.

Mut tuleeko ihmisiä muka elämään siten että on vaan kiinnostava? Kuinka usein joku tulee juttelee mulle siks et oon niin kiinnostava? Oikeasti mä ajattelen et kyllä tulisi, jos oisin kiinnostava, mut eipä ole tähänkään asti tullut jutteleen. Ehkä mun pitää hieman hioa mun taktiikkaa. Uskon et jos ihminen on tosi hauska, niin silloin siitä tolleen kiinnostutaan et mennään jutteleen, mut ei muuten.

Se mitä olen näissä jutuissa kirjottanut, ei välttämättä enää ole mun mielessä niin vahvana, kirjotukset on hetkellisiä, ja hetkissä on ollut tosi vahvoja tunteita mukana. Tunteet ei aina noudata järjen kaavaa.

Mutta vahvasti ajattelen joistakin asioista kovin samalla tavalla.

Sinulle näistä on oikeastaan kaikki.

Kirjoitus sinulle 23.10. (täällä mun luona)

Tiedän että oon monet kerrat ollut sellainen etten ansaitse sua. Tuntuu niin tyhmältä huomata, ettei osaa arvostaa elämän tärkeimpiä asioita silloin kun sillä on eniten merkitystä, eli aina.

Huomaan että elämässä hirveän helposti unohtaa asioiden merkityksen, ennen kuin ne tärkeät asiat on lähellä menettää. Oon niin pahoillani että tässä kävi näin. Ehkä kun mun elämä tuntui niin mukavalta ja mulle hymyilevältä täällä, niin unohdin tehdä töitä meidän eteen.

Mulle tää aika on tosi rankkaa nyt, enkä oikeen jaksa/ kykene innostumaan jostain "pikkuasioista" kun tuntuu että pään sisällä pyörii niin nämä meidän suhdeasiat.

Vaikka mä itse aina puhun siitä kuinka elämästä pitää nauttia, eikä murehtia asioista liikaa, tai ajatella liikaa, niin en vaan pysty olla miettimättä kaikkea kun tuntuu että elämä on pelissä. Eihän se niin oikeasti ole kun kaikki on periaatteessa kuitenki tosi hyvin, mutta kai mä sitten vaan rakastan sua niin paljon kun en osaa ajatella että en olisi sun kanssa. Tai en halua ajatella.

Mua sattuu sisältäpäin ihan hurjan paljon, ja mua pelottaa mitä jatkossa tapahtuu. Toivottavasti me ollaan molemmat mahdollisimman pian taas onnellisia. Toivon niin paljon että saan olla sitä vielä aina Sinun kanssasi.

Sinun, </3 ?

Tekstiviestinä 28.10. (mun äidin luota)

Anteeksi, en mä haluais olla tälläinen ollenkaan, enkä yhtään pidä siitä kuka olen ollut viime päivinä. Oon löytänyt itsestäni ihan hirveitä puolia, miks loukkaan just niitä ihmisiä jotka on mulle tärkeitä, miks teen mulle rakkaiden ihmisten elämästä vaikeeta, miks olen niin töykeä? En haluais olla tälläinen mut vaikka kuinka aattelen etukäteen et teen toisin, ni kaikki menee vaan samaa rataa, syytän ja ahdistan. En halua pilata omasta enkä kenenkään muun elämästä päivääkään, mut viime päivinä en ole muuta osannut. Mua sattuu niin paljon ja sattuu vaan enemmän ku mietin miten vaikea olen ollut. Oon ihan sekasin, ehkä mä vaan rakastan sua niin paljon. En osaa nyt olla se iloinen ja elämästä nauttiva itseni ku en osaa ajatella etten olisi sun kanssa. Oon tosi pahoillani tästä kaikesta. :( haluan kuitenki meille kaikille vaan hyvää ja toivon että se hyvä ois vielä sun kanssa.

Vapaata kirjoitusta 30.10. (töissä)

Mitä haluan elämältäni?

Haluan nähdä maailmaa, tahdon kokea "isoja" kokemuksia, tahdon tuntea rakkautta, tahdon jakaa rakkautta, tahdon auttaa heikompia ja tehdä mun läheisille maailmasta parhaan paikan.

Tahdon ettei mun vanhana tarvitse katua, että jotain jäi tekemättä. Haluan oppia olemaan itsekkäämpi muiden silmissä, ja läheisiäni kohtaan epäitsekkäämpi.

Ongelmani on ollut että joskus vähättelen läheisiäni, tiedostamattani, arvostan heitä mutten aina muista suhtautua heihin yhtä tärkeinä kuin vieraisiin ihmisiin, outoa! Tämän pitää muuttua.

Haluan oppia eroon siitä, että pidän asioita sisälläni läheisiltäni. Pettymykset ja negatiiviset tunteet, niin kuin kaikki muutkin ajatukset pitää kertoa juuri läheisillä, ei pitää sisällään. Läheiset tuntevat ihmisen parhaiten, ja heillä on paras mielipide olon helpottamiseen, he tuntevat sinut. Asiat eivät koskaan parane vaikenemalla, eikä ole reilua jättää läheisiä elämästään ulkopuolelle! Ikävää että olen tehnyt niin. :/

Tahdon päästä eroon siitä, että suuttuessani heitän tavaroita. Se on ihan naurettavan tyhmää, ja en halua koskaan enää satuttaa fyysisesti ketään. Vaikka sanat loppuisivat kesken, en enää ikinä tahdo purkaa pahaa oloani rikkomalla mitään! tai lyömällä! Haluan oppia hillitsemään itseni ja purkamaan ahdistustani muuten kuin olemalla hiljaa tai hajottamalla jotain. Löin sua, eikä siihen ole mitään oikeuttavaa selitystä.

Myönnän itselleni, että olen heikko ihminen just nyt. Musta tuntuu että tahdon nyt liikaa sitä toista ihmistä rinnalleni, aivan liikaa. Mua pelottaa olla yksin, mutta ehkä se tekisi mulle hyvää, kokea se tunne että pärjää itsekseenkin.

Mua pelottaa hurjasti, että mitä tekemistä keksii niihin hetkiin kun tuntuu yksinäiseltä, ja aikasemmin pystyi aina ajattelemaan että tuolla jossain on se toinen puoliskoni. Ahdistaa olla itsekseen kun tulee kaikkia muistoja heti mieleen, ja niille muistoille tahtoisi jatkoa. Olen kai läheisriippuvainen, ja tahdon siitä eroon. En tahdo että itsetuntoni riippuu toisesta ihmisestä. Mun täytyy ottaa lisää selvää läheisriippuvuudesta.

Tahdon ettei mun tarvi miellyttää muita niin paljoa. Tai ettei mun itsetunto riipu niin paljon muiden mielipiteistä. Tyhmää että aikasemmin muiden mielipiteet on merkinneet enemmän kuin läheisieni.

Haluan olla hyvä ihminen, se ei riipu mulle vieraiden ihmisten mielipiteistä!

1.11. Töissä, ystävyyden pohdiskelua.

Huolestutta, että onko meidän ystävyydelle pohjaa.

Ollaanko me jotenkin niin erilaisia ettei ystävyys voisi toimia? Onko meidän ajattelutavat niin erilaisia ettei ymmärretä toisiaamme? Erkaannutaanko me toisistamme ihan lopullisesti kun ei olla enää yhdessä? Miten ystävyydelle voi rakentaa pohjaa kun näkee niin harvoin? Voiko tässä tilanteessa rakentaa ystävyyttä, ja millaista ystävyyttä se sitten on?

Haluatko olla mun ystävä? Sulla riittää niin paljon toimintaa sun ympärillä, et mua huolestuttaa miten mä sovin sun kuvioihin enää? Onko sulla tulaa mulle, jaksatko tai haluatko sä rakentaa mun kanssa pohjaa ystävyydelle?

Sä olet ollut mun elämässä se tärkein ihminen niin pitkään, ja jotenkin nyt vaikka on niin sekavat ajatukset, tuntuu että tarvisin sut sitä tukea mitä oon aina sulta saanut, ni vielä enemmän ku aikasemmin. En vaan tiedä et onko se edes niin luonnollista että sä pystyt sitä antamaan, tai että pitäiskö mun vaan nyt tukeutua muihin ihmisiin?

Mä haluisin myös, että sä voisit puhua mulle. Mut ymmärrän sua kyllä tosi hyvin, että jos sulle ei ole ihan täysin selvää mitä ajattelet, ni et vielä halua puhua siitä tai niistä ajatuksista mulle. Mutta musta tuntuu tosi vaikeetla sekin ettet puhu mulle, jotenkin olen niin tottunut siihen että sinä jos kuka puhut. En tarkota tota mitenkää painostavasti, vaan et haluan olla vielä sun elämässä yksi niistä ihmisistä joille voit puhua.

Mä oon tosi pahoillani siitä, että meidän suhteen aikana sulal ei aina ollut tuota tunnetta, että mulle voit aina puhua, ja mä kuuntelen. Oon siitä oikeest niin pahoillani. On jotenkin niin tyhmä tunne, ja olo, siitä etten ole ollut sun tuki ja turva aina, anteeksi siitä. Voin ihan rehellisesti sanoa, että sä olit sitä mulle Aina. Anteeksi!

Mulla on niin sellainen olo, että olen sulle jotenkin veklaa, tahtoisin niin voida hyvittää tekoni. Jos ja kun se ei enää onnistu siten että teen sun olon erityiseksi, huomioiduksi ja rakastetuksi parisuhteessa, niin anna mun tehdä se ystävänä.

Mä olen menneistä vuosist niin kiitollinen, kumpa voisin olla sulle vielä auttaja tulevina vuosina.

2.11. Töissä, tunteiden epäilyä.

Tuntuu tosi pahalta, ymmärsin eilen illalla, ettei oikeasti ole enää mitään mahdollisuutta saada sua muuttamaan mieltäsi. Pitemmällä aikavälillä se ehkä onkin mahdollista, mutta en usko että olet kovinkaan kauaa sinkkuna, ja sellai on ihan epätodennäköistä et koskaan ollaan enää yhdessä.

Mä niin jotenkin luulin jo väärin sun puheista, että kaikki ois sittenki voinu olla vielä hyvin. Tyhmää kun niin voimakkaasti tarttuu kaikkiin oljenkorsiin mitä löytää milloin mistäkin, tai kuvittelee löytävänsä.

Näin viime yönä tosi ihanaa unta, siinä vielä sanoitkin että haluat olla mun kanssa. Siitä mulle tuli ajatus tohon runoon, että haluisin nukkua ikuisesti koska siellä sä rakastat mua vielä takaisin.

Totuus on kuitenki tosi tyly mulle, en enää koskaan tule saamaan sua vierelleni parisuhteeseen.

On tosi vaikeaa suhtautua suhun vaan ystävänä tai kaverina. Sä taas pystyt siihen tosi hyvin, mikä tuntuu musta aika vaikealta, tai sellai hankalalta, että eikö toi meidän juttu nyt merkinnytkään niin paljoa.

Olet meistä paljon paremmin pärjäävä ihmisenä. Sun ympärillä pyörii niin paljon ihmisiä koska olet niin kiinnostava tyyppi. Oot tosi seurallinen, hauska, jutteleva, aktiivinen, just sellanen porukassa viihtyvä ja vetäjäihminen, ja susta kiinnostutaan, eikä vähiten sen takia että olet niin hyvännäkönen. Ja siks sulla riittää aina ohjelmaa, tekemistä, ihmisiä ja tietenki susta kiinnostuneita ihmisiä, eli ei sun tarvi itseksesi olla. Pääset, ja oot päässy musta tosi helposti sekin takia yli

Mulle koko hommassa menee kauemmin jo senki takia että mä olen se joka ois halunnut vielä. Ihmisenä oon paljon syrjäänvetäytyvämpi ja mulla kestää että saan rennosti heitettyä läppää ihmisten ilmoilla, tarvii että tunnen niitä ihmisiä jo hyvin. Tuo on yksi asia mitä haluaisin muuttaa itsessäni, mutta en tiedä onko se niin edes tarpeellista koska liittyy enemmän mun luonteeseen kuin muuhun.

Pidän siitä että ihmisten kanssa voi olla kaksin tai kolmin ja jutella asioista. Jotenkin mulla on sellanen olo, et oon tosi vakavanolonen varmaanki. Ja en osaa oikeen heittää porukassa sitä hauskaa läppää. Ja sitten jos sanon jotain isossa porukassa, ni mulle merkkaa hurjan paljon että miten ihmiset reagoi. Ja saatan tulla tosi varovaiseksi jos mun jutulle ei sattuis nauramaan kukaan. Tosi tyhmää ja outoa, koska eihän vieraiden ihmisten mielipiteillä pitäis olla niin merkitystä, oikeastaan ollenkaan!

Ja sellai ku sun kanssa joskus riiteli, ni outoa kuinka mulle on ollut niin tärkeetä mitä naapurit on ajatelleet, jos oon lähtenyt pois, ja huusit mun perään jotain että haista vittu, niin saatoin olla tosi harmissani siitä mitä naapurit miettivät, enkä niinkään siitä että sanoit mulle niin.

Ehkä tuokin kertoo siitä et ei sittenkään oltu sopivia toisillemme. Koska oisinhan mä tajunnut välittää ja huomioida jos oisit oikeesti ollut mulle niin tärkeä? Tavallaan on ihan normaalia, et pystyy luottaan sellaseen jatkuvuuteen, mut ei tuolla tavalla mitä minä tein. Saatoin jättää sut kokonaan huomioimatta. Ei kai sellai niin pahasti voi unohtaa ketä rakastaa, jos oikeesti rakastaa? Miksei herätykseksi riittäny ne muutamat kerrat mitä oli, kun sanoin ja lupasin että kaikki muuttuu. Mut sitten taas myöhemmin meillä oli samat ongelmat mitä aikasemminkin. Miksi se meni niin jos kerta meidän juttu oli niin hienoa? Oliko se niin hienoa, oikeasti?

Oonko mä nyt kuinka pahasti vaan jossain eropaniikissa, kuinka todellisia nää mun tunteet ikuisesta rakkaudesta oikeen ees on? Kuinka hetkellisiä ne on? Kuinka suuri osa mun halusta jatkaa sun kanssa, on sitä et oon niin tottunut olemaan sun kanssa?